Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Kevään 2017 viimeisen lukupiirin käsittelyssä oli Kaj Korkea-Ahon romaani Paha kirja. Kirja herätti vilkasta keskustelua ja toisistaan poikkeavia tulkintoja.

Kieltä kiiteltiin hyväksi, ja suomennosta kehuttiin sujuvaksi. Myös kirjan rakenne sai kehuja tarinan taitavasta ja tyylikkäästä kuljetuksesta, sekä langanpäiden solmimisesta yhteen kirjan lopussa. Toisaalta joku koki tarinan vaikeasti seurattavaksi, koska eri näkökulmia oli useita ja henkilöiden nimet jäivät huonosti mieleen tai sekoittuivat toisiinsa.

Joitakin piiriläisiä oli vähän epäilyttänyt, olisiko kirja liian karmaiseva. Monikaan ei ollut erityisen kiinnostunut lukemaan kauhukirjallisuutta, ja kirjan takakansi antoi ymmärtää sen sisältävän kauhuelementtejä. Huoli todettiin kuitenkin turhaksi: kauhu oli enimmäkseen pinnanalaista jännitettä, painostavaa tunnelmaa tai viittauksia paholaismaisiin teksteihin. Tarina sisälsi ajoittain myös lakonista huumoria, joka kevensi lukukokemusta. Paikoitellen kirja myös koettiin niin tahallisen absurdiksi, että tämä tyylikeino suojeli lukijaa aidoilta pelon tuntemuksilta.

Romaanihenkilöiden kohtalot eivät koskettaneet kaikkia piiriläisiä oikein mitenkään. Eniten sympatiapisteitä sai Calle Hollender, jonka eräänlaisena kehityskertomuksenakin kirjaa voi lukea. Kirjassa esiintyvien naisten havaittiin jäävän kovin ohuiksi hahmoiksi, kirja oli selkeästi miesten tarina. Myös vanhenevan miehen tuntojen kuvaus Mickel Backmanin kohdalla kosketti, samoin hänen viimeisiään vetelevän avioliittonsa kuvaus.

Kirjassa yhtenä keskeisenä teemana nähtiin suomenruotsalaisten kulttuuripiirien sisäänlämpiävyyden kritiikki, ja osalle tämä näkökulma suomenruotsalaisuuteen oli herkullinen. Myös yliopistojen hierarkkista ja byrokraattista todellisuutta nähtiin teoksessa kritisoitavan. Opiskelijoiden, lähinnä nuorten miesten, sekoilu koettiin myös hieman epäkiinnostavaksi luettavaksi. Keskusteltiin siitä, onko opiskelijaelämä todellakin muuttunut nykyisin hillittömän huuruiseksi, vai kuvataanko kirjassa enemmänkin vain moniongelmaisia yksilöitä, joita on ollut toki aina.

Monille jäi epäselväksi, mistä romaanissa oikeastaan oli kyse. Mitä ”paha kirja” eli Leander Granlundin paholaismaiset tekstit oikeastaan olivat, tai mitä ne symboloivat? Voiko kirjallisuudella todella olla niin suuri vaikutus ihmisiin, että he tekisivät sen vuoksi itsemurhan? Romaanissa annettiin ymmärtää, että kaikki, jotka joutuivat Granlundin tekstien vaikutukselle alttiiksi, yrittivät itsemurhaa hyvin pian altistuksen jälkeen. Suurin osa onnistuikin siinä. Onhan kirjallisuuden historiassa oikeastikin teoksia, jotka ovat vaikuttaneet herkimpiin lukijoihinsa monin eri tavoin. ”Pahan kirjan” fiktiivistä luonnetta toisaalta tukee selkeä kumarrus aiemmin kirjallisuudessa vilahtaneiden turmiollisten tekstien suuntaan, kuten Umberto Econ Ruusun nimeen tai H. P. Lovecraftin Necronomiconiin.

Henkilöiden kuolemille kirjassa voi halutessaan löytää myös arkipäiväiset selitykset. Myös kirjan loppu voitiin ymmärtää useammalla eri tavalla. Tarinan tulkinta riippui siis pitkälti siitä, miten lukija suhtautuu runojen tappavaan voimaan. Monitulkintaisuudessaan teos oli mielenkiintoinen lukupiirikirja.

-Tetta

pahakirja

Kansi: Kirjasampo.fi

Mainokset

Laurent Gaudé: Eldorado

Ranskalainen Laurent Gaudé (s. 1972) on kirjoittanut romaaneja, näytelmiä ja novelleja. Hän on yksi suosituimmista ja palkituimmista ranskalaisista nykykirjailijoista. Hänen teoksistaan on suomennettu Goncourt-palkittu Montepuccion aurinko (suomennettu myös Kirottu suku), Hurrikaani sekä lukupiirissä luettu Eldorado (2006, suomennos 2013).

Syksyllä 2016 lukupiirin teemana oli siirtolaisuus. Eldoradon teos sopiikin hyvin teemaan sen kertoessa rinnakkain kahta erilaista tarinaa laittomaan siirtolaisuuteen liittyen. Italiassa kapteeni Salvatore Piracci vahtii etteivät afrikkalaiset laittomat maahanmuuttajat pääse nousemaan rannikolta maihin kunnes hänen ajattelutapansa muuttuu ja Piracci itse aloittaa matkanteon. Samaan aikaan valmistelee sudanilainen Suleyman laitonta matkaansa kohti unelmien Eurooppaa.

Lukupiiriläiset pitivät kirjasta. He kertoivat kuinka teos taustoittaa, antaa tarinan, jo vuosia jatkuneista uutisista Välimeren ylittävistä siirtolaisista. Gaudén käyttämä kieli sai myös kiitosta, hän onnistuu henkilökuvauksissaan sekä herättää myös muutaman sanan voimin koko ympäristön eloon. Eldorado koettiin selkeäksi ja helposti luettavaksi, samalla se kertoo kuitenkin väkevää tarinaa siirtolaisuudesta ja ystävyydestä.

-Kaisa

Sjón: Argon lastu

Keväällä 2016 lukupiirissä luettiin islantilaisia kirjailijoita. Yksi arvostetuista islantilaisista kirjailijoista on Sigurjón ”Sjón” Birgir Sigurðsson (s. 1962). Sjón on voittanut Pohjoismaiden neuvoston  kirjallisuuspalkinnon teoksellaan Skugga-Baldurin. Sjón on kirjoittanut romaanien lisäksi rock-lyriikkaa ja surrealistista runoutta. Hänen kirjoittamansa libretto Lars von Trierin musikaalidraamaan Dancer in the Dark oli Orcar-ehdokkaana vuonna 2001. Sjonin teoksista on suomennettu Sinun silmäsi näkivät minun, Skugga-Baldur, Poika nimeltä Kuukivi, Valaan suusta sekä lukupiirissä ollut Argon lastu (2005, suomennos 2008).

Teoksessa koko elämänsä pohjoisten kansojen hyvinvoinnin ja kalaruokavalion väliseen yhteyden osoittamiseen käyttänyt  Valdimar Haraldsson on päässyt Kronos-varustamon rahtilaivan neitsytmatkalle Kööpenhaminasta Norjaan, Länsi-Agderin Multavuonolle vuonna 1949. Laivassa hän tapaa Kaineus-perämiehen joka kaivaa iltaisin taskustaan puulastun, palan Argo-laivan keulapuuta ja alkaa kertoa tarinoita Argo-laivan matkasta, joissa muinaiset jumalat ja ihmiset ovat tekemisissä keskenään.

Perämiehellä oli sellainen tapa, että ennen kertomuksen aloittamista hän otti taskustaan lahon puunlastun ja asetti sen oikealle korvalleen kuin puhelimen luurin. Hän kuunteli  lastua parin minuutin ajan ja antoi silmiensä painua kiinni kuin unessa, mutta silmäluomien alla pupillit värähtelivät kiireen vilkkaa..

Valdimir Haraldsson on tarkan tieteellinen henkilö, jonka on hankala suhtautua näihin tarinoissa esiintyvien argonauttien seikkailuihin. Rahtilaivan matka kuitenkin etenee hiljalleen ja lopulta Haraldssonkin alkaa odottaa illan tarinoita ja löytää samalla jotain itsestäänkin.

Osa lukupiiriläisistä piti teoksesta mutta lähes kaikki kokivat sen lukemisen työlääksi kirjan kulkiessa rahtilaivan ja argonauttien seikkailujen välillä. Argon lastun lukemisessa auttaa, jos Antiikin tarustot ovat jonkinlaisessa muistissa. Joku totesi teoksen olevan vain miesten fantasioita: Argon lastu antaa nimittäin monipuolisen puhekyvyn lisäksi valtavan vaikutuksen kantajansa potenssiin, mikä Kaineus-perämiehen tarinoista käy hyvin ilmi. Argon-lastu ei ole pitkä kirja, vain 142 s. mutta kahden täysin eri ajassa ja tyylissä liikkuvien tarinoiden kokonaisuus asettaa omat haasteensa.

-Kaisa

argon

Kansi: Kirjasampo.fi

 

Inna Patrakova: Kultahammas

Inna Patrakova (s. 1970) on Suomeen 1998 Venäjältä muuttanut mainosgraafikko joka on kirjoittanut kolme romaania: Tulkki, Naapurit ja Kultahammas (2012). Teoksissaan hän ironisoi suomalaisten ja venäläisten stereotypioita.

Teoksessa fiktiivinen bussilastillinen venäläisiä matkustaa 1990-luvun loppupuolella Vapun seutuvilla Suomeen. Matkan kuvaus alkaa Venäjän puolelta ja kirjan pääpaino onkin reissun ensimmäisissä päivissä. Turistiryhmän matka ei suju kuten matkaopas toivoisi vaan erilaisia kommelluksia sattuu ryhmäläisten matkaan.

Vappuna oppaiden ja kuljettajien työ hirveän hankalaa. Liikenne on suljettu milloin mistäkin, ja juopuneiden ja asiattomien suomalaisten määrä kasvaa sadalla prosentilla.
Mutta turisteille se sopii. He sulautuvat hanakasti juhlaväkeen, ostavat ilmapalloja, paukkupanoksia ja serpentiinejä auttaen tekemään pääkaupungista vielä kauniimman ja talonmiesten työstä antoisamman.

Lukupiiriläiset pitivät tätä teosta nopealukuisena, osin viihdyttävänä mutta pinnallisena. Teos ei oikein sopinut heidän mielestään syksyn 2015 lukupiirin “Villi itä?” teemaan. Ehkä teoksen voi nähdä juuri kyseenalaistavana teoksena – onko idässä villeyttä tai kenen näkökulmasta villiyttä arvioidaan?

-Kaisa

kultahammas

Kansi: Kirjasampo.fi

Iris Kähäri: Viipurilaisen iltapäivä

Keväällä 2015 luettiin lukupiirissä unohdettuja suomalaisia naiskirjailijoita. Yksi tälläinen on Iris Kähäri (1914-1995). Hän syntyi vuonna 1914 Viipurissa ja joutui heti puolivuotiaana evakkoon. Kolmas evakkoreissu toi hänet lopullisesti Suomeen. Kähäri pitää itseään viipurilaisena kirjailijana vaikka asui valtaosan elämästään muualla. Kähärin tuotanto on laaja ja palkittu. Hän sai mm. kolme Kirjallisuuden valtionpalkintoa sekä Pro Finlandia-mitalin. Viipurilaisen iltapäivä julkaistiin 1964, aikana jolloin sai taas kertoa kaipaavansa Karjalaan takaisin. Koko teos kertoo vanhasta Kaisusta, joka kaipaa Viipuriaan ja haluaisi löytää jonkun samanmielisen. Hän odottelee linja-autoasemalla poikaansa ja pyrkii juttelemaan muiden odottelijoiden kanssa muistoistaan, saaden kuitenkin vain vähän vastakaikua.

Hyvillä mielin hän odotti että nainen tulisi kuulomatkan päähän, olisi yhdessä muisteltu, hän kysyisi…mutta ohi menivät, oikaisivat kentän yli, säikäyttivät yksinäisen pulun, alkoivat nousta katuvierua, erkanivat sivukujalle.

Lukupiiriläiset kokivat teoksen ahdistavaksi ja hitaasti eteneväksi. Teos etenee hiljakseen yhden päivän aikana ja päähenkilön Kaisu taustaa availlaan hiljakseen ja varovasti. Viipurilaisen iltapäivä eteneekin hiljakseen ja poukkoillen vanhan Kaisun ajatusten myötä. Osa lukupiiriläisistä oli sitä mieltä, että Kähäri saisikin jäädä historiaan osaksi unohdettuja naiskirjailijoita.

-Kaisa

 

Marjaneh Bakhtiari: Toista maata

”En halua tuntea olevani toista ylempi enkä toista alempi, sillä siinä on ylemmyyden alku”

Syksyn 2016 viimeisenä lukupiirikirjana oli Marjaneh Bakhtiarin Toista maata. Kirjan päähenkilöitä ovat Ruotsiin muuttaneet iranilaiset vanhemmat sekä heidän teini-ikäiset tyttärensä. Tytöt eivät ole ikinä asuneet Iranissa, ja vanhempi heistä haluaa välttämättä päästä käymään siellä. Kirjassa käsitellään terävästi ja ajoittain tragikoomisesti maahanmuuttoon ja ulkopuolisuuteen liittyvää problematiikkaa.

Kirjan alkuperäinen nimi, Kan du säga Schibbolet? viittaa Raamatun tarinaan, jossa säilyttääkseen henkensä piti pystyä lausumaan sana schibbolet oikein jolloin todisti, että kuului tiettyyn kansaan. Tämä ajatus, kielitaidon merkitys selviytymiselle, kulkee jonkinlaisena johtoajatuksena halki koko kirjan. Kielitaito on avain sisäpiiriin. Voidakseen kuulua täysipainoisesti johonkin yhteisöön, täytyy olla yhteinen kieli. Jos kielitaito on puutteellinen, jää väkisinkin jollain tavoin ulkopuoliseksi.

Monen lukupiiriläisen mielestä kirjan sivumäärä vähän hirvitti, ja tiivistämisen varaa olisi ehkä ollut. Kirjassa seurattiin usean eri henkilön elämää, ja tarinoiden moninaisuus olisi antanut aineksia vaikka useampaankin teokseen. Toisaalta kiiteltiin kieltä ja todettiin, että kääntäjällä on ollut melkoinen työ kääntää uskottavasti kaikki erilaiset dialogit suomen kielelle: teinien käyttämä kieli, huonosti ruotsia osaavien maahanmuuttajien kieli ja skånelainen puheenparsi.

Kirjaa pidettiin myös hieman TV-sarjamaisena. Näppärä ja runsas dialogi sekä osin karikatyyrimäiset hahmot toimisivatkin varmasti hyvin myös televisiossa tai näyttämöllä. Tekstissä viljeltiin paikoin viehättävän lakonista huumoria, ja kulttuurien välisissä kohtaamisissa olisi herkullisia aineksia sarjaan tai elokuvaan. Bakhtiarin edellinen romaani Mistään Kotosin onkin muokattu myös teatteriesitykseksi.

Parisan ja Baranin matkasta Teheraniin olisi mielellään luettu enemmän. Teheran näyttäytyi tytöille kovin erilaisena mitä he olivat etukäteen kuvitelleet. Sukulaisperhe oli hyvin toimeentuleva, ja serkun elämäntyyli herätti varsinkin Parisassa kateutta. Iranilaiselle serkulle Ruotsista tulleet sukulaiset taas näyttäytyivät hiukan maalaisina eivätkä ollenkaan niin muotitietoisina ja viileinä kuin hän oli kuvitellut. Tytöt pääsivät vilkaisemaan myös köyhien ihmisten asuttamaa kaupunginosaa, jossa vanhoillisempi Iran näytti kasvonsa.

Kirjassa tuotiin hyvin esiin ihmisten samanlaisuus kulttuurieroista huolimatta. Samankaltaisten asioiden kanssa painimme kaikki, mainittakoon vaikkapa sukupolvien välinen kuilu, itsetunto-ongelmat, murrosiän hankaluuden universaalius. Tekstistä nousi esiin ymmärrys ihmisenä olemisen vaikeudesta, asioiden loputtomasta monimutkaisuudesta. Asetelmia myös käännettiin päälaelleen, ja lukija saikin viritellä aivojaan uusiin asentoihin tuon tuostakin. Kiihkein maahanmuuttokriitikko oli perheen isä, itsekin maahanmuuttaja. Kouluttamaton bussikuski Åke oli kovin eri aaltopituudella korkeakouluja käyneiden maahanmuuttajien kanssa, jotka koulutustaan vastaavan työn puutteessa joutuivat ajamaan bussia.

Kielitaidon merkitys näkyi etenkin Abbasin perheen äidin, Noushinin, ja isoäidin kohdalla. Noushin osasi ruotsia jonkin verran mutta ei riittävästi tunteakseen itseään kotoisaksi Ruotsissa. Hänen identiteettinsä oli lasten syntymän myötä pelkistynyt kotiäidiksi ja maahanmuuttajaksi, vaikka aiemmassa elämässään hän oli ollut yhteiskunnallisesti aktiivinen ja ulospäin suuntautunut henkilö. Isoäiti puolestaan oli lähes täysin eristäytynyt suurelta osin juuri kielitaidon puutteen vuoksi. Perheen isä taas osasi ruotsia täydellisesti, ja toimi opettajana yliopistolla. Hän joutui kuitenkin ongelmiin liiallisen maahanmuuttokriittisyytensä vuoksi ja joutui eroamaan tehtävistään. Täydellisestä kielitaidostaan huolimatta isä ei kuitenkaan onnistunut soputumisessaan niin hyvin kuin olisi toivonut.

Kirjan ”aluttomuudessa ja loputtomuudessa” nähtiin analogia elämään: elämä ei kulje suoraviivaisesti yhdestä pisteestä toiseen, vaan on täynnä arvaamattomia tapahtumia. Ihminen elää keskellä enemmän tai vähemmän sekavaa ja hämmentävää kudosta, jossa kukin parhaansa mukaan yrittää selviytyä. Elämä menee omia polkujaan ihmisen voimatta lopulta hallita sitä kovinkaan paljon. Tämä voi olla sekä ahdistava että lohdullinen ajatus riippuen näkökulmasta.

Vahvuutena kirjassa pidettiin sitä, että se toi esiin monia näkökulmia maahanmuuttoon. Kenen tulisi sopeutua ja mihin? Välillä unohdetaan, että sopeutuminen on kaksisuuntaista, myös kantaväestön pitäisi pystyä sopeutumaan uusiin tulokkaisiin. Millä tavoin sopeutua uuteen yhteisöön niin ettei samalla liikaa kadottaisi omaa entistä itseään? Onko ylipäänsä mahdollista sopeutua ”täydellisesti” ja onko tällaisen tavoittelu edes tarpeellista? Milloin maahanmuuttaja lakkaa olemasta maahanmuuttaja? Ajankohtaisia ja tarpeellisia kysymyksiä mietittäväksi juuri tänään.

-Tetta

toistamaata

Kuva: Kirjasampo.fi

Edwidge Danticat: Näen, muistan, hengitän

Haitilais-amerikkalaisen Edwidge Danticatin esikoisromaani Näen, muistan, hengitän (1999, alkukielellä julk. 1994) on rankka, mutta silti palkitseva lukukokemus. Se on tarina Sophie-tytöstä, joka 12-vuotiaana muuttaa kotimaastaan Haitista äitinsä luo New Yorkiin. Kyseessä ei ole kuitenkaan perinteinen siirtolaiskuvaus, vaan tarina haitilaisuudesta, äideistä ja tyttäristä, naiseudesta, taikauskosta ja perinteistä. Danticatin Haiti on värikäs, taikauskoinen, väkivaltainen, köyhä ja silti myös kaunis. Tässä kirjassa miehet ovat statisteja ja jo kirjan omistuskirjoitus kertoo, mistä on kyse:

”Haitin rohkeille naisille, isoäideille, äideille, tädeille, siskoille, serkuille, tyttärille ja ystäville, tällä rannalla ja muilla rannoilla. Olemme kompastelleet, mutta emme kaadu.”

Päähenkilö Sophie on syntynyt väkivaltaisen raiskauksen seurauksena. Tuntematon mies on raiskannut Martinen tämän ollessa 16-vuotias. Tapahtuma on jättänyt elinikäiset arvet Martinen sieluun. Hän elää unissaan tapahtumasarjan uudelleen joka yö. Tytär Sophie muistuttaa miehestä, jonka kasvoja Martine ei koskaan nähnyt.

Haitilaisille tyttären neitsyys on arvokas asia, jonka varassa lepää sekä tytön että koko suvun kunnia. Perinteenä on, että äiti ”testaa” päivittäin, onko teini-ikäinen tytär edelleen neitsyt. Myös Martine alkaa testata Sophieta ja käytännössä tekee tyttärelleen seksuaalista väkivaltaa. Tätä on vaikea ymmärtää. Äidit tekevät tyttärilleen saman, mitä heille on tehty siitäkin huolimatta, että kokivat sen itse aikoinaan traumaattisena. Miksi sukupolvesta toiseen naiset tekevät pahaa toisilleen, omille tyttärilleen? Miksi perheen kunnia riippuu naisen ns. koskemattomuudesta?

Sophien ja Martinen välit rikkoutuvat kun tytär ei enää läpäise testiä. Sophie lähtee miesystävänsä matkaan, menee tämän kanssa naimisiin ja saa oman tyttären. Avioelämä ei kuitenkaan ole auvoista. Sukupolvien ketjussa tehdyt ja koetut traumat elävät myös Sophiessa. On aika kohdata menneisyys Haitissa.

Lukupiiriläisten mielestä yksi kirjan keskeisiä teemoja on vapaus. Vapaus perinteistä, vapaus menneisyydestä, vapaus yhteisöstä. Kun Martine muuttaa Yhdysvaltoihin, hän pakenee Haitin köyhyyttä ja väkivaltaa, muttei pääse siitä kuitenkaan eroon. Hän haluaa epätoivoisesti tyttärelleen paremman elämän, mahdollisuuden kouluttautua ja päästä eteenpäin elämässä. Martinelle Yhdysvallat on täynnä mahdollisuuksia, lupauksia paremmasta. Kirjassa ainoastaan sivutaan Martinen ja Sophien amerikkalaista elämää. Kerrotaan, että he pysyttelevät erossa kantaväestöstä, asuvat haitilaisten asuinalueella ja Sophie käy haitilaista koulua. Sophielle naureskellaan, koska hän puhuu englantia haitilaisella korostuksella. Muuten amerikkalaisen ja haitilaisen kulttuurin yhteentörmäyksistä ei juuri puhuta.

Vaikka romaanissa käsitellään rankkoja aiheita ja väkivaltaa, niillä ei mässäillä. Teksti on helppolukuista ja yksinkertaista. Suomalaiselle lukijalle Haiti on todennäköisesti tuntematon maa, viittaukset Haitin epävakaaseen historiaan saavatkin kaivamaan lisätietoa netistä. Danticatilta on suomennettu myös toinen romaani Veressä viljava maa, joka kertoo haitilaisten siirtotyöläisten joukkomurhasta vuonna 1937. Karibianmeren saarivaltioiden kirjallisuutta käännetään valitettavan harvoin suomeksi, mutta  ainakin antigualais-amerikkalaisen Jamaica Kincaidin Katoava paratiisi on julkaistu vuonna 1986 sekä nicaragualaisen Gioconda Bellin Asuttu nainen vuonna 1990.

-Heidi

danti

Kansi: Kirjasampo.fi