Kerttu Vuolab: Valon airut

Syksyn toinen lukupiirikirja oli Lappi-kirjallisuuspalkinnon voittanut saturomaani Valon airut. Saamelaiskirjailija Kerttu Vuolab on kirjoittanut jo pitkään, mutta suomenkielisille lukijoille hän on todennäköisesti tuntemattomampi.

Kuten tavallista, kirja jakoi lukupiiriläisten mielipiteitä. Kirjaa kuvattiin mm. adjektiiveilla pakahduttava, hurmaava, vaikea, sekava, raskas. Yksi adjektiivi kuitenkin oli lähes kaikilla sama ja se oli tärkeä. Kerttu Vuolab on tehnyt kulttuuriteon tallentaessaan kirjaansa saamelaista kansanperinnettä ja tarinoita, jotka aiemmin ovat siirtyneet jälkipolville lähinnä suullisesti.

Kirjan rakenne, jossa on useita tasoja, vaikeutti lukemista ja vaikeat saamenkieliset sanat ja nimet sekoittivat lukijaa. Onneksi kirjan lopussa on pieni sanasto, joka avaa sanojen merkitystä. Tarinan väliin sijoitetut lyhyet tarinat esim. sääsken merkityksestä saivat kiitosta. Samoin kehuttiin kirjassa esitettyä saamelaista maailmanselitystä. Arveltiin, että tämä kirja olisi parhaimmillaan ääneen luettuna esimerkiksi lapsille. Mahdollisesti kirjaa myös saamelaiskouluissa paljon luetaan.

Saamelaista kirjallisuutta käännetään suomeksi harmittavan vähän. Toivon mukaan kustantajat innostuvat kääntämään jatkossa enemmän kirjoja suomeksi. Kirjallisuus on kuitenkin hyvä tapa tutustua vieraisiin kulttuureihin ja epäilemättä kovin monen suomalaisen tietämys tästä alkuperäiskansasta on kovin ohut.

-Heidi
valon airut                                                              Kuva: Kirjasampo.fi

Mainokset

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.

Riitta Jalosen romaani Kirkkaus tuo uusiseelantilaisen kirjailijan Janet Framen (1924-2004) monen suomalaisen tietoisuuteen ensimmäistä kertaa. Framelta ei ole käännetty yhtään teosta suomeksi, vaikka hän on maailmalla arvostettu kirjailija ja häntä on myös veikattu useampaan otteeseen Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Janet Frame oli monessakin suhteessa poikkeuksellinen ihminen. Hän onnistui selviytymään järjissään vuosien mielisairaalahelvetistä, huolimatta äärimmäisestä herkkyydestään. Hän joutui parikymppisenä Seacliffin mielisairaalaan, jossa hänellä diagnosoitiin skitsofrenia. Diagnoosi kumottiin vuosia myöhemmin. Poikkeuksellinen herkkyys myös auttoi häntä selviytymään. Keskeinen syy hänen selviytymiseensä vaikeista elämänvaiheista oli kirjoittaminen, epäilemättä myös intuitio, älykkyys, herkkyys, luovuus ja uteliaisuus. Hänen oli pakko kirjoittaa, sanat vaativat päästä hänestä ulos. ”Seacliff oli kivinen vuori, joka täytettiin ihmisillä. Ennen pitkää monet muuttuivat rievuiksi, lattian pesurätin kokoisiksi. Ajatuksissani kuljetin heidät pois sairaalasta, sen vessoista, käytäviltä, pesuhuoneista, päivähuoneista, hoitohuoneista ulos avaraan maisemaan, jossa he saivat kirjaimia ja kielen.”

Framella oli ainutlaatuinen kyky tarkastella maailmaa ja tapahtumia ympärillään, ja havainnot soljuivat hänen kynästään kuin kirkastuneina, puhdistettuina saastasta ja raskaudesta. Teos kirvoitti lukupiiriläisten keskuudessa ylistyssanoja, kuten vaikuttava, upea, hienosti kirjoitettu, huikeita lauseita. Piirin vetäjä on samaa mieltä. Jalonen on onnistunut pääsemään Janet Framen pään sisään hämmästyttävällä tavalla. Lukiessa unohti lukevansa romaania, niin todentuntuista ja elävää teksti oli. Mahdotonta oli erottaa, mikä on Jalosta, mikä Framea, mutta Jalonen on itsekin todennut: ”Romaania tehdessäni koin katselevani peiliin, josta heijastui kaksi ihmistä lähes sulautuneina toisiinsa”.

Kierähdin pienemmän Isabelin puoleen. Hän nukkui suu aukinaisena ja kuun valossa näin sen sisälle.” Teksti koettiin monella tavalla nautittavaksi: siinä oli virikkeitä monille eri aisteille, kauneutta, taiteellisuutta, vahva psykologinen ulottuvuus. Jokaisella sanalla tuntui olevan merkitys. Vaikka Framen elämään kuului paljon myös äärimmäisen raskaita, ahdistavia ja surullisia asioita, on teksti ihmeellisellä tavalla liitävää. Se nousi arkikokemuksen yläpuolelle, ollen samaan aikaan kokemuksen ja havaitsemisen ytimessä.

Kuolleina ihmiset ovat sisällämme vielä enemmän kuin elävinä”. Kuolleet siskot ja äiti seurasivat Framea kaikkialle. Hän joutui tekemään tiliä kuoleman kanssa poikkeuksellisen paljon ja raskaasti. Hän kantoi kuolleita rakkaitaan mukanaan ja kuvitteli heille tulevia elämäntapahtumia. Luultavasti se auttoi häntä käsittelemään surua ja kaipaustaan. Teksti myös oli täynnä lintu- ja vesisymboliikkaa, jossa allekirjoittanut näkee yhtymäkohtia elämän ja kuoleman välisen rajan ylityksiin, molempiin suuntiin.

Piiriläiset huomioivat, että Framella oli onneksi lähipiirissään aina ihmisiä, ystäviä tai sukulaisia, jotka olivat hänen tukenaan ja ymmärsivät ja auttoivat häntä. Muiden ihmisten tuella hän onnistui lähtemään pois Uudesta Seelannista, näkemään maailmaa ja kehittymään kirjailijana. Vanhemmat esitetään Jalosen kirjassa ambivalentteina hahmoina: toisaalta perheestä huolehtimisessa olisi ollut toivomisen varaa, mutta toisaalta siellä oli myös rakkautta. Vanhemmatkin olivat omilla tavoillaan taiteellisia, mutta ankara elämä ei ollut antanut heille mahdollisuuksia juuri toteuttaa sitä puoltaan. Äiti kirjoitti runoja ja häneltä Frame totesi saaneensa sanat. Isälle musiikki oli tärkeää.

Mikä on oikea tapa olla ihminen? Se on alati ajankohtainen kysymys. Missä kulkee terveen ja sairaan mielen raja? Jonain toisena aikana Framen kaltaista ihmistä olisi todennäköisesti vainottu noitana. Vaikka 1950-luvun jälkeen on tapahtunut edistystä erilaisuuden hyväksymisessä, ihmisten toivotaan edelleen sopivan tiettyihin raameihin, jotta he olisivat helpommin hallitavissa. Kirkkaus sai piiriläisiltä arvosanaksi ”ehkä paras kirja, mitä lukupiirissä on luettu”.

-Tetta

      Kuva: Kirjasampo.fi

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Kevään 2017 viimeisen lukupiirin käsittelyssä oli Kaj Korkea-Ahon romaani Paha kirja. Kirja herätti vilkasta keskustelua ja toisistaan poikkeavia tulkintoja.

Kieltä kiiteltiin hyväksi, ja suomennosta kehuttiin sujuvaksi. Myös kirjan rakenne sai kehuja tarinan taitavasta ja tyylikkäästä kuljetuksesta, sekä langanpäiden solmimisesta yhteen kirjan lopussa. Toisaalta joku koki tarinan vaikeasti seurattavaksi, koska eri näkökulmia oli useita ja henkilöiden nimet jäivät huonosti mieleen tai sekoittuivat toisiinsa.

Joitakin piiriläisiä oli vähän epäilyttänyt, olisiko kirja liian karmaiseva. Monikaan ei ollut erityisen kiinnostunut lukemaan kauhukirjallisuutta, ja kirjan takakansi antoi ymmärtää sen sisältävän kauhuelementtejä. Huoli todettiin kuitenkin turhaksi: kauhu oli enimmäkseen pinnanalaista jännitettä, painostavaa tunnelmaa tai viittauksia paholaismaisiin teksteihin. Tarina sisälsi ajoittain myös lakonista huumoria, joka kevensi lukukokemusta. Paikoitellen kirja myös koettiin niin tahallisen absurdiksi, että tämä tyylikeino suojeli lukijaa aidoilta pelon tuntemuksilta.

Romaanihenkilöiden kohtalot eivät koskettaneet kaikkia piiriläisiä oikein mitenkään. Eniten sympatiapisteitä sai Calle Hollender, jonka eräänlaisena kehityskertomuksenakin kirjaa voi lukea. Kirjassa esiintyvien naisten havaittiin jäävän kovin ohuiksi hahmoiksi, kirja oli selkeästi miesten tarina. Myös vanhenevan miehen tuntojen kuvaus Mickel Backmanin kohdalla kosketti, samoin hänen viimeisiään vetelevän avioliittonsa kuvaus.

Kirjassa yhtenä keskeisenä teemana nähtiin suomenruotsalaisten kulttuuripiirien sisäänlämpiävyyden kritiikki, ja osalle tämä näkökulma suomenruotsalaisuuteen oli herkullinen. Myös yliopistojen hierarkkista ja byrokraattista todellisuutta nähtiin teoksessa kritisoitavan. Opiskelijoiden, lähinnä nuorten miesten, sekoilu koettiin myös hieman epäkiinnostavaksi luettavaksi. Keskusteltiin siitä, onko opiskelijaelämä todellakin muuttunut nykyisin hillittömän huuruiseksi, vai kuvataanko kirjassa enemmänkin vain moniongelmaisia yksilöitä, joita on ollut toki aina.

Monille jäi epäselväksi, mistä romaanissa oikeastaan oli kyse. Mitä ”paha kirja” eli Leander Granlundin paholaismaiset tekstit oikeastaan olivat, tai mitä ne symboloivat? Voiko kirjallisuudella todella olla niin suuri vaikutus ihmisiin, että he tekisivät sen vuoksi itsemurhan? Romaanissa annettiin ymmärtää, että kaikki, jotka joutuivat Granlundin tekstien vaikutukselle alttiiksi, yrittivät itsemurhaa hyvin pian altistuksen jälkeen. Suurin osa onnistuikin siinä. Onhan kirjallisuuden historiassa oikeastikin teoksia, jotka ovat vaikuttaneet herkimpiin lukijoihinsa monin eri tavoin. ”Pahan kirjan” fiktiivistä luonnetta toisaalta tukee selkeä kumarrus aiemmin kirjallisuudessa vilahtaneiden turmiollisten tekstien suuntaan, kuten Umberto Econ Ruusun nimeen tai H. P. Lovecraftin Necronomiconiin.

Henkilöiden kuolemille kirjassa voi halutessaan löytää myös arkipäiväiset selitykset. Myös kirjan loppu voitiin ymmärtää useammalla eri tavalla. Tarinan tulkinta riippui siis pitkälti siitä, miten lukija suhtautuu runojen tappavaan voimaan. Monitulkintaisuudessaan teos oli mielenkiintoinen lukupiirikirja.

-Tetta

pahakirja

Kansi: Kirjasampo.fi

Laurent Gaudé: Eldorado

Ranskalainen Laurent Gaudé (s. 1972) on kirjoittanut romaaneja, näytelmiä ja novelleja. Hän on yksi suosituimmista ja palkituimmista ranskalaisista nykykirjailijoista. Hänen teoksistaan on suomennettu Goncourt-palkittu Montepuccion aurinko (suomennettu myös Kirottu suku), Hurrikaani sekä lukupiirissä luettu Eldorado (2006, suomennos 2013).

Syksyllä 2016 lukupiirin teemana oli siirtolaisuus. Eldoradon teos sopiikin hyvin teemaan sen kertoessa rinnakkain kahta erilaista tarinaa laittomaan siirtolaisuuteen liittyen. Italiassa kapteeni Salvatore Piracci vahtii etteivät afrikkalaiset laittomat maahanmuuttajat pääse nousemaan rannikolta maihin kunnes hänen ajattelutapansa muuttuu ja Piracci itse aloittaa matkanteon. Samaan aikaan valmistelee sudanilainen Suleyman laitonta matkaansa kohti unelmien Eurooppaa.

Lukupiiriläiset pitivät kirjasta. He kertoivat kuinka teos taustoittaa, antaa tarinan, jo vuosia jatkuneista uutisista Välimeren ylittävistä siirtolaisista. Gaudén käyttämä kieli sai myös kiitosta, hän onnistuu henkilökuvauksissaan sekä herättää myös muutaman sanan voimin koko ympäristön eloon. Eldorado koettiin selkeäksi ja helposti luettavaksi, samalla se kertoo kuitenkin väkevää tarinaa siirtolaisuudesta ja ystävyydestä.

-Kaisa

Sjón: Argon lastu

Keväällä 2016 lukupiirissä luettiin islantilaisia kirjailijoita. Yksi arvostetuista islantilaisista kirjailijoista on Sigurjón ”Sjón” Birgir Sigurðsson (s. 1962). Sjón on voittanut Pohjoismaiden neuvoston  kirjallisuuspalkinnon teoksellaan Skugga-Baldurin. Sjón on kirjoittanut romaanien lisäksi rock-lyriikkaa ja surrealistista runoutta. Hänen kirjoittamansa libretto Lars von Trierin musikaalidraamaan Dancer in the Dark oli Orcar-ehdokkaana vuonna 2001. Sjonin teoksista on suomennettu Sinun silmäsi näkivät minun, Skugga-Baldur, Poika nimeltä Kuukivi, Valaan suusta sekä lukupiirissä ollut Argon lastu (2005, suomennos 2008).

Teoksessa koko elämänsä pohjoisten kansojen hyvinvoinnin ja kalaruokavalion väliseen yhteyden osoittamiseen käyttänyt  Valdimar Haraldsson on päässyt Kronos-varustamon rahtilaivan neitsytmatkalle Kööpenhaminasta Norjaan, Länsi-Agderin Multavuonolle vuonna 1949. Laivassa hän tapaa Kaineus-perämiehen joka kaivaa iltaisin taskustaan puulastun, palan Argo-laivan keulapuuta ja alkaa kertoa tarinoita Argo-laivan matkasta, joissa muinaiset jumalat ja ihmiset ovat tekemisissä keskenään.

Perämiehellä oli sellainen tapa, että ennen kertomuksen aloittamista hän otti taskustaan lahon puunlastun ja asetti sen oikealle korvalleen kuin puhelimen luurin. Hän kuunteli  lastua parin minuutin ajan ja antoi silmiensä painua kiinni kuin unessa, mutta silmäluomien alla pupillit värähtelivät kiireen vilkkaa..

Valdimir Haraldsson on tarkan tieteellinen henkilö, jonka on hankala suhtautua näihin tarinoissa esiintyvien argonauttien seikkailuihin. Rahtilaivan matka kuitenkin etenee hiljalleen ja lopulta Haraldssonkin alkaa odottaa illan tarinoita ja löytää samalla jotain itsestäänkin.

Osa lukupiiriläisistä piti teoksesta mutta lähes kaikki kokivat sen lukemisen työlääksi kirjan kulkiessa rahtilaivan ja argonauttien seikkailujen välillä. Argon lastun lukemisessa auttaa, jos Antiikin tarustot ovat jonkinlaisessa muistissa. Joku totesi teoksen olevan vain miesten fantasioita: Argon lastu antaa nimittäin monipuolisen puhekyvyn lisäksi valtavan vaikutuksen kantajansa potenssiin, mikä Kaineus-perämiehen tarinoista käy hyvin ilmi. Argon-lastu ei ole pitkä kirja, vain 142 s. mutta kahden täysin eri ajassa ja tyylissä liikkuvien tarinoiden kokonaisuus asettaa omat haasteensa.

-Kaisa

argon

Kansi: Kirjasampo.fi

 

Inna Patrakova: Kultahammas

Inna Patrakova (s. 1970) on Suomeen 1998 Venäjältä muuttanut mainosgraafikko joka on kirjoittanut kolme romaania: Tulkki, Naapurit ja Kultahammas (2012). Teoksissaan hän ironisoi suomalaisten ja venäläisten stereotypioita.

Teoksessa fiktiivinen bussilastillinen venäläisiä matkustaa 1990-luvun loppupuolella Vapun seutuvilla Suomeen. Matkan kuvaus alkaa Venäjän puolelta ja kirjan pääpaino onkin reissun ensimmäisissä päivissä. Turistiryhmän matka ei suju kuten matkaopas toivoisi vaan erilaisia kommelluksia sattuu ryhmäläisten matkaan.

Vappuna oppaiden ja kuljettajien työ hirveän hankalaa. Liikenne on suljettu milloin mistäkin, ja juopuneiden ja asiattomien suomalaisten määrä kasvaa sadalla prosentilla.
Mutta turisteille se sopii. He sulautuvat hanakasti juhlaväkeen, ostavat ilmapalloja, paukkupanoksia ja serpentiinejä auttaen tekemään pääkaupungista vielä kauniimman ja talonmiesten työstä antoisamman.

Lukupiiriläiset pitivät tätä teosta nopealukuisena, osin viihdyttävänä mutta pinnallisena. Teos ei oikein sopinut heidän mielestään syksyn 2015 lukupiirin “Villi itä?” teemaan. Ehkä teoksen voi nähdä juuri kyseenalaistavana teoksena – onko idässä villeyttä tai kenen näkökulmasta villiyttä arvioidaan?

-Kaisa

kultahammas

Kansi: Kirjasampo.fi

Iris Kähäri: Viipurilaisen iltapäivä

Keväällä 2015 luettiin lukupiirissä unohdettuja suomalaisia naiskirjailijoita. Yksi tälläinen on Iris Kähäri (1914-1995). Hän syntyi vuonna 1914 Viipurissa ja joutui heti puolivuotiaana evakkoon. Kolmas evakkoreissu toi hänet lopullisesti Suomeen. Kähäri pitää itseään viipurilaisena kirjailijana vaikka asui valtaosan elämästään muualla. Kähärin tuotanto on laaja ja palkittu. Hän sai mm. kolme Kirjallisuuden valtionpalkintoa sekä Pro Finlandia-mitalin. Viipurilaisen iltapäivä julkaistiin 1964, aikana jolloin sai taas kertoa kaipaavansa Karjalaan takaisin. Koko teos kertoo vanhasta Kaisusta, joka kaipaa Viipuriaan ja haluaisi löytää jonkun samanmielisen. Hän odottelee linja-autoasemalla poikaansa ja pyrkii juttelemaan muiden odottelijoiden kanssa muistoistaan, saaden kuitenkin vain vähän vastakaikua.

Hyvillä mielin hän odotti että nainen tulisi kuulomatkan päähän, olisi yhdessä muisteltu, hän kysyisi…mutta ohi menivät, oikaisivat kentän yli, säikäyttivät yksinäisen pulun, alkoivat nousta katuvierua, erkanivat sivukujalle.

Lukupiiriläiset kokivat teoksen ahdistavaksi ja hitaasti eteneväksi. Teos etenee hiljakseen yhden päivän aikana ja päähenkilön Kaisu taustaa availlaan hiljakseen ja varovasti. Viipurilaisen iltapäivä eteneekin hiljakseen ja poukkoillen vanhan Kaisun ajatusten myötä. Osa lukupiiriläisistä oli sitä mieltä, että Kähäri saisikin jäädä historiaan osaksi unohdettuja naiskirjailijoita.

-Kaisa