Hang Kan: Vegetaristi

Marraskuussa lukupiirissä oli hurjaa luettavaa. Hang Kanin Vegetaristi on raju kuvaus mielen hajoamisesta. Mutta se ei ole vain sairauskertomus. Se myös kertomus normien rikkomisesta, väkivallasta, taiteilijan vimmasta ja mongoliläiskästä, joka ei jätä rauhaan.

Kirjan tarina kerrotaan kolmessa osassa. Ensimmäisen osan kertoja on vegetaristiksi ryhtyvän puoliso.

”Ennen kuin vaimoni ryhtyi vegetaristiksi, pidin häntä kaikin puolin aivan tavallisena. Totta puhuen en edes tuntenut vetoa häneen ensi tapaamisella.”

Kaikin puolin tavallinen Yeong-hye näkee kuitenkin häiritsevän unen, joka suistaa hänen ja hänen lähipiirinsä elämän raiteiltaan. Kodin jääkaapista katoavat liha, kala, kananmunat ja maito. Puolisolta katoaa mielenrauha.

”En ymmärtänyt häntä alkuunkaan. Minulle valkeni vasta nyt, että hän oli minulle täysi arvoitus.”

Kirjan toisen osan kertoja on Yeong-hyen sisaren puoliso. Hän on taiteilija, joka huumaantuu Yeong-hyen mongoliläiskästä ja pyytää tätä videotaideprojektiinsa, jolla on dramaattiset seuraukset.

Kolmannessa osassa Yeong-hyen tarinaa kertoo hänen sisarensa In-hye. Kirjan viimeisessä osassa Yeong-hye lakkaa syömästä kokonaan.

”Voi sisko. Ei sinun tarvitse tuoda enää minulle syötävää.” Hän hymyili. ”Selviän nyt ilman ruokaa.”

Hän lipuu hiljalleen omaan maailmaansa. Hän haluaa riisua itsestään kaiken pois ja muuttua osaksi luontoa, olla puu.

Vegetaristia on vaikea luokitella. Onko kirja feministinen? On. Onko kirja psykologinen? On. Onko kirjassa kauhukirjan elementtejä? On.

Se on myös kurkistus eteläkorealaiseen kulttuuriin, jossa normien noudattamista ei kyseenalaisteta.

Lukupiiri suosittelee. Tarinan voi kertoa myös näin.

Hang Kanin Vegetaristi voitti kansainvälisen Booker-palkinnon 2016.

– Anne

Kuva: Kirjasampo.fi

Moshin Hamid: Exit west

Mohsin Hamid (s. 1971) on syntynyt Pakistanin Lahoressa. Hän on asunut elämänsä aikana useissa maailmankolkissa, mm. New Yorkissa, Kreikassa ja Lontoossa. Exit West on Hamidin neljäs romaani ja se sai Man Booker Prize -ehdokkuuden vuonna 2017.

Romaanissa päähenkilöt Nadia ja Saeed joutuvat pakenemaan sotaa nimettömästä maasta. Lähtö tapahtuu mysteerisen oven kautta: ovia muualle maailmaan aukenee salaisissa paikoissa, joiden sijainnit tietävät vain harvat, ja tiedosta joutuu maksamaan rahaa. Nadia ja Saeed päätyvät ensimmäisestä ovesta Kreikan saarelle pakolaisleirille, josta matka jatkuu uusien ovien kautta muihin maihin.

Kirjassa käsitellään erityisesti pakolaisuutta mutta yleisemmin myös siirtolaisuutta. Päätarinan lomassa on väläyksiä muista ihmiskohtaloista eri puolilla maailmaa, miten ihmiset kaikkialla löytävät ovia, joista siirtyä uusiin paikkoihin paremman elämän toivossa. Tämä hyppysellinen maagista realismia oli aluksi yllättänyt osan piiriläisistä, mutta jonkin ajan päästä se alkoi tuntua ihan järkeenkäyvältä. Ovien voi tulkita symboloivan epävirallisia reittejä, joita ihmiset joutuvat käyttämään päästäkseen pakenemaan sotaa ja vainoa. Kuitenkin tarinan edetessä ovista oli omituisen helppoa kulkea, toisinaan jopa molempiin suuntiin milloin itse halusi.

Miten kauan maailmassa vielä on olemassa turvallisia paikkoja? Kenellä on oikeus päättää siitä, kuka saa elää turvallisissa oloissa ja kuka ei?

”Kaikkein eniten Nadian huomiota kiinnitti se, miten jotkut maahanmuuton vastustajista vaativat maahanmuuttajien kertakaikkista teurastamista, ja se oli silmiinpistävää nimenomaan koska se oli niin tuttua, samanlaista raivopäistä puhetta oli hänen kotikaupungissaan kuultu kapinallistaistelijoiden suusta. Hän jäi miettimään, olivatko hän ja Saeed saaneet mitään muuttamalla pois, vai olivatko kasvot ja rakennukset vain vaihtuneet mutta ahdinko pysynyt pohjimmiltaan samana.” (s. 128)

Aihe on valitettavan ajankohtainen. Juuri ennen tätä lukupiiriä Turkki hyökkäsi kurdien kimppuun Syyriassa, ja sadat tuhannet ihmiset ovat taas joutuneet lähtemään pakomatkalle. Muut sodat, levottomuudet ja ilmastonmuutos pakottavat jatkuvasti valtavia määriä ihmisiä jättämään kotinsa ja heittäytymään täysin epävarman tulevaisuuden armoille.

Romaanissa kuvattuun pakolaisen kokemukseen oli piiriläisten mielestä helppo samaistua. Monilla piiriläisillä oli esimerkiksi sukulaisia, jotka olivat joutuneet lähtemään Karjalasta evakoiksi. Ei ole mitään varmuutta siitä, etteikö kuka tahansa meistäkin voisi joskus joutua lähtemään, kun maailmassa myllertää. Nadian ja Saeedin kotimaa paikannettiin jonnekin Lähi-Itään, mutta kirjailijan tekemä valinta olla kertomatta lähtömaan nimeä viitannee juuri pakolaisuuden globaaliin luonteeseen. Keskusteltiin myös yhteiskuntiemme äärimmäisestä haavoittuvuudesta. Ei tarvitse kuin tuhota esimerkiksi sähkönjakelu ja ollaan pahassa pulassa monin eri tavoin.

Teksti eteni kuvaillen tapahtuman toisensa jälkeen ilman ylimääräistä dramatiikkaa, ja ilmitasolla tunteet oli etäännytetty lukijasta. Tämä koettiin yhtäältä pinnalliseksi, jopa kylmäksi tavaksi kertoa tällaista tarinaa, toisaalta tyylikeinoksi, joka helpotti lukemista. Rivien välistä sekä kauniista, soljuvasta kielestä oli kuitenkin mahdollista löytää hyvinkin syviä ja koskettavia elementtejä ja mahdollisuuksia erilaisiin tulkintoihin.

Henkilökuvauksen koettiin olevan ennakkoluuloja murtavaa. Esimerkiksi Nadia oli modernisti ajatteleva itsenäinen nainen, joka kuitenkin halusi käyttää mustaa kaapua, jotta sai olla rauhassa miesten huomiolta. Hän oli myös seksuaalisesti aktiivisempi kuin Saeed, joka mieluummin pitäytyi vähän perinteisemmissä käytännöissä ja oli muutenkin kallellaan uskonnon ja perinteiden suuntaan. Nadian ja Saeedin kotimaassa miehet vaikuttivat elävän vapaammin kuin naiset, jotka joko joutuivat sopeutumaan miehelle alisteiseen asemaansa tai ottamaan aktiivisemmin kantaa omiin elämänvalintoihinsa ja ajattelemaan itsenäisemmin.

Kirjan nähtiin kuvaavan myös kauniisti yhden ihmissuhteen elinkaarta, ystävyyttä ja yhdessä selviämistä. Kaksi ihmistä tapaa, rakastuu, alkaa jossain vaiheessa kasvaa erilleen ja lopulta molemmat lähtevät omille teilleen. Kirjan lopputapahtumat koettiin lohdullisena. Tarina tulkittiin myös hieman pamflettityyliseksi, poliittisesti korrektiksi saduksi. Exit westin sydän oli piiriläisten mielestä toivo paremmasta maailmasta. Siinä elää voimakkaana ajatus humaanista ihmisyydestä, siitä että kaikki maailman ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia, ja heidän olisi mahdollista elää sovussa keskenään. Toisaalta kirjan dystooppiset maailmat ja tapahtumat, samalla pelottavan todenmukaiset ja ajankohtaiset, haastavat tätä uskoa. Mutta silti: kaikki me katsomme samaa kuuta, asumme saman pallon pinnalla, saman taivaankannen alla.

-Tetta

Kuva: Kirjasampo.fi

Samuel Bjørk: Yölintu

Lukupiirin dekkarisarjan viimeinen opus oli norjalaisen Samuel Bjørkin Yölintu. Yölintu on Bjørkin toinen dekkari, jossa rikostutkija Holger Munch ja hänen työparinsa Mia Krüger ratkovat karmivia murhia. Tässä tarinassa tutkitaan rituaalimurhaa.

Metsässä makasi alaston tyttö.
Höyheniä ympärillään.
Valkoinen lilja suussa.

Elämä on murjonut kirjan päähenkilöitä. Munch yrittää toipua 10 vuotta vanhasta avioerosta, polttaa ketjussa ja syö rasvaista ruokaa. Lääkärin kiellosta huolimatta. Poliisin virasta tasapainottomuuden vuoksi pidätetty Krüger ei edes yritä toipua kaksossisarensa kuolemasta. Hän on kuitenkin rikostutkijana ylivoimainen, ja Much saa ujutettua hänet työparikseen Yölintu-dekkarin murhien selvittämiseen.

Tarinassa liikutaan eri ajoissa ja jopa eri mantereilla. Henkilögalleria on runsas. Lukupiiriläisten mielestä jopa liian runsas. Lukija saa arvuutella pitkin kirjaa kenen karua lapsuutta takautumissa kuvataan. Vaihtoehtoja riittää!

Yölinnun kieli ilahdutti. Hyvä käännös onkin tarpeen, kun lukijan eteen vyörytetään henkilöitä, tapahtumia ja yksityiskohtia. Loputtomasti yksityiskohtia. Välillä tuntuu, että murhia on ratkomassa ihan liikaa poliiseja ja itse tarinakin kimpoilee liian moneen suuntaan. Silti ‒ tai ehkä juuri siksi ‒Yölintu pitää otteessaan.

Kirja on kuin ikkuna pahaan maailmaan. Siinä kuvataan hyvin nettimaailman raadollisempaa puolta, joka saattaa unohtua kissavideoita katsellessa. Pimeän verkon kätköissä tapahtuu hirveyksiä.

Hirveyksistä huolimatta lukupiiri suosittelee Yölintua. Tylsää hetkeä ei ole.

Kirjailijanimi Samuel Bjørkin takana on norjalainen kirjailija, käsikirjoittaja ja muusikko Frode Sander Øien. Hän on kirjoittanut omalla nimellään näytelmiä sekä julkaissut kaksi romaania ja kuusi musiikkialbumia.

PS. Kirjan kannessa on kuva pöllöstä, ja kirjan nimi norjaksi on Uglen eli pöllö. Lukupiirissä pohdittiin pöllön symboliikkaa. Pöllöä pidetään usein viisauden symbolina. Mutta monissa kulttuureissa pöllöä on pidetty kuoleman lintuna, mikä sopii kirjan teemaan kuin nokka pöllön kasvoihin.

-Anne

kuva: librarything.com

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi

Kymmenen suomalaista on valittu mukaan kilpailuun, jossa tavoitteena on kulkea läpi kahdessa viikossa Korsikan saarella sijaitseva GR20, Euroopan vaikein vaellusreitti. Kannustimena on kilpailun voittajalle luvattu suuri summa rahaa, ja jokaisella osallistujista on omat syynsä havitella tätä palkintoa. Patikointiretki kuitenkin muuttuu pian todelliseksi selviytymistaisteluksi. Reitillä alkaa tapahtua selittämättömiä kuolemantapauksia ja kilpakumppaneiden kesken alkaa olla enenevissä määrin epäluottamusta. Lisäksi heidän kiusanaan ovat vihamielisesti käyttäytyvät paikalliset vuoristolaiset.

Kirja on Jari Järvelän neljäs jännityskirja. Järvelä on kirjoittanut paljon muutakin, mutta hallitsee myös tiivistunnelmaisen kerronnan ja tarinankuljetuksen hienosti. Se ken tulee viimeiseksi perustuu Järvelän omaan vaelluskokemukseen tällä samalla reitillä, jonka hän suoritti teini-ikäisen poikansa kanssa ilman aikaisempaa kokemusta vaeltamisesta. Hän kirjoitti retkestään pitkän artikkelin Suomen Kuvalehteen, ja osa sen sisällöstä on siirretty suoraan tähän kirjaan. Järvelä kertoo, että joillakin romaanin henkilöistä on esikuvansa todellisissa ihmisissä, joita he poikansa kanssa tapasivat vaelluksen varrella. Artikkeli on luettavissa internetissä.

Lukupiiriläisten mielestä kirjan tarina oli intensiivinen ja teksti hykerryttävää, mustaa huumoria sekä taitavaa miljöön kuvausta sisältävää. Henkilökuvausta kiiteltiin myös moniulotteiseksi, ja retkeläisten kohtaloista oltiin väkisinkin kiinnostuneita, vaikka osa heistä koettiin todella ärsyttäviksi. Tarinaa myös pidettiin osittain epäuskottavana, mutta toisaalta se voi olla kirjailijan tietoinen valinta: sen verran reippaasti reviteltiin epämiellyttävillä yksityiskohdilla ja käänteillä. Ikään kuin kirjailija olisi pitänyt kieroutuneella tavalla hauskaa henkilöidensä kustannuksella. Kaikki piiriläiset eivät pitäneet kirjasta osittain edellämainituista syistä.

Kertomuksen taustalla havaittiin myös syvempiä teemoja. Tarina vertautuu melko suoraan nykyään muodissa olevaan tosi TV- tai pelimaailmaan, jossa vahvin selviää ja muut putoavat pois. Jossain määrin tämä mentaliteetti kuvastaa nykyajan menoa laajemminkin. Yksilön vastuuta omasta pärjäämisestään jopa muiden kustannuksella korostetaan eikä ahneutta ja itsekkyyttä nähdä välttämättä ei-toivottavana luonteenpiirteenä. Järvelä on vain vienyt nämä ilmiöt astetta pidemmälle tarinassaan.

Kirjassa nähtiin kulkevan mukana myös ajatus siitä, että meissä jokaisessa asuu potentiaalinen raakalainen ja tappaja, joka oikeissa olosuhteissa voi aktivoitua. Sivistyksen pintakerros voi olla yllättävän ohut ja helposti pois raaputettavissa. Piiriläiset kertoilivat myös omista vaelluskokemuksistaan, mikä oli hyvin kiintoisaa. Harva kuitenkaan tällä kertaa silmin nähden innostui ajatuksesta lähteä seuraavaksi kokeilemaan GR20:tä…

-Tetta

Kuva: Kirjasampo.fi

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

Kaikki laulavat linnut on kertomus nuoren naisen, Jake Whyten, elämästä. Jake elää yksin lammasfarmilla Britannian rannikolla. Kunnes joku tai jokin alkaa tappaa hänen lampaitaan. Tarina kuljetetaan mestarillisesti viimeisille sivuille ennen kuin selviää, mistä kaikki johtuu.

Kirjailija Evie Wyld on syntynyt Lontoossa ja varttunut Australiassa, mikä on varmasti ollut hyödyksi kirjaa kirjoittaessa, sillä tapahtumat vyöryvät eteenpäin kahdella mantereella. Lukupiiri arvioi kirjan rakenteen mestarilliseksi ja hyvin epätavalliseksi, sillä tarinaa kuljetettiin eteenpäin kahdessa eri ajassa. Vasta lopussa asiat selvisivät. Toisaalta loppuun oltiin myös pettyneitä, sillä se jäi hyvin avoimeksi. Jotain suureellisempaa olisi odottanut tiivistyvästä tunnelmasta johtuen.

Lukupiiri arvosti suuresti kirjan kaunista ja kuvailevaa kieltä. Tosin välillä se sai aikaan myös inhon väristyksiä. Myös erittäin hyvin onnistunutta käännöstä kiiteltiin. Moni olisi lukenut mielellään myös muita kirjailijan teoksia, mutta ikävä kyllä kyseessä on ainut suomennettu teos.

Kaikki laulavat linnut on kirjastossa luokiteltu psykologiseksi jännityskirjallisuudeksi, mikä ihmetytti lukupiiriläisiä. Moni olisi sijoittanut teoksen kauhukirjallisuuteen eikä siten ollen suosittele kirjaa heikkohermoisille. Kirjan opetuksen lukupiiri totesi liittyvän siihen, kuinka yksi teko voi määrittää koko loppuelämän, mutta sisulla selviää kauhistuttavistakin tilanteista.

Lukupiiri suosittelee lämpimästi teosta, ja olipa se myös kaikille ihan uusi tuttavuus!

-Elina

kuva: Kirjasampo.fi

Mats Traat: Riippusilta

Suomenkielisen lukupiirin toisena Viro-aiheisena kirjana luettiin Mats Traatin Riippusilta. Virossa kansalliskirjailijan asemaan nostettu Traat kiinnosti lukupiirin vetäjää, joka kyllä myöhemmin katui valintaansa pahemman kerran. 

Riippusilta on ahdistava kuvaus päähenkilö Olan elämästä neuvostoajan Virossa. Kirja ilmestyi Virossa vuonna 1979 ja käännöksenä Suomessa jo 1982. Kirjassa kuvataan erityisesti naisen elämää Virossa, mille yhteiskunta asettaa paineita ja olettaa lasten hankkimisen olevan elämän suurin täyttymys. Tämähän tosin pätee nykyaikaankin, mutta onneksi nykyään naiset osaavat paremmin pitää päänsä. Toisaalta nykyaikaan sopi myös se, että päähenkilöllä oli useita miehiä ja irtosuhteita. Eroperhe-elämä oli siis lapselle tuttua silloinkin. Lukupiirissä ihmeteltiin mieskirjailijan naisnäkökulmavalintaa ja monen mielestä kerronta jäi hyvin ulkokohtaiseksi ja pinnalliseksi. Koko kirja oli vain järkyttävä tapahtumasarja, jonka käänteet jäivät pintapuolisiksi. Jonkinlaista kasvua kuitenkin Olan käytöksessä oli huomattavissa, joten lukupiiri arvioi kirjan kasvutarinaksi.

Molemmat ryhmät miettivät, mitä kirjan nimi Riippusilta symboloi. Kuten Ola toteaa jossain vaiheessa kaoottista elämäänsä: ”Minä olen riippusilta. Minuun ei voi luottaa, minä huojun heikommastakin tuulesta.” Toinen ryhmä epäili tämän kuvaavan Olan elämää kahden yhteiskunnan välissä ja jatkuvaa turvan etsimistä. Kaikkea elämistä ja tekemistä kuvasi epävarmuus.

Vähän yllättäen keskustelu eteni myös piiriläisten omien Viron matkojen muisteluun ja suomenruotsalaisuuden kokemiseen. Lukupiirissä oltiin melkein yksissä tuumin sitä mieltä, että kirja oli miltei kamalinta luettavaa ikinä. Jos kuitenkin haluat antaa vielä mahdollisuuden Mats Traatille ja hänen hengentuotoksilleen, Helle-kirjastoissa on saatavilla esimerkiksi teokset Inger – vuosi saarella ja Viisi tanssia.

-Elina

riippusiltaKuva: Kirjasampo,fi

Mati Unt: Syystanssi

Syystanssi (1979) otettiin ilmestyessään Virossa innostuneesti vastaan, ja kirja herätti vilkasta keskustelua. Sitä pidetään Untin pääteoksena. Untin esikoisteos, nuorisokuvaus Hüvasti, kollane kass (Hyvästi, keltainen kissa, 1963) puolestaan aiheutti skandaalin ja antoi virolaisille nuorille oman äänen. Unt kirjoitti uransa aikana lukuisia muita romaaneja ja näytelmiä ja toimi myös dramaturgina ja lehtikolumnistina. Hän uudisti Viron kirjallisuutta kokeellisella tyylillään. 

Syystanssi herätti lukupiiriläisissä ristiriitaisia vaikutelmia. Osan mielestä episodimainen näkökulmatekniikka toimi hyvin, osan mielestä se oli vähän sekava. Osa näki kirjassa sarkastista huumoria, osa koki tekstin vakavana ja tylsänä. Joidenkin mielestä kirja oli yllättävän ajankohtainen esimerkiksi ottaessa esiin ilmastonmuutokseen liittyviä asioita, toiset ajattelivat että se ei ole kestänyt aikaa kovin hyvin. Kirjan nähtiin kuitenkin olevan tunnistettavasti 1970-luvun teos.

Tekstin kokeellinen ja tajunnanvirtamainen tyyli ihastutti osaa piiriläisistä, mutta joidenkin mielestä tarinaa oli hankala seurata. Muutamat kirjan henkilöistä esimerkiksi tekivät listoja erilaisista asioista. Jos jaksoi lukea luettelot läpi, niistä saattoi avautua yllättäviäkin näkökulmia ja vähäeleistä huumoria. Yksityiskohtien rikasta kuvausta kiiteltiin.

Untin tekstistä välittyi vaikutelma, että hän oli monipuolisesti sivistynyt, paljon lukenut ja aikaansa tiiviisti seuraava henkilö. Se näkyi muun muassa runsaina viitteinä länsimaisen kulttuurin tuotoksiin ja lännen ajankohtaisiin tapahtumiin ja politiikkaan. Samalla venäläisyyden poissaolo tekstissä kiinnitti huomiota, se oli kirjailijalta epäilemättä tietoinen valinta. Tarina keskittyi seuraamaan (oletettavasti) etnisesti eestiläisten ihmisten elämää ja ajatuksia.

Henkilöiden elämiä leimasi enemmän tai vähemmän ankeus, ja jokaisella heistä oli omat keinonsa paeta kokemaansa arjen harmautta. He eivät kuitenkaan olleet kiinnostuneita tavoittelemaan niinkään materiaa, vaan heidän unelmansa liittyivät enemmän aineettomiin asioihin. Tämä voi tietysti liittyä Neuvosto-Virossa elettyyn todellisuuteen, jossa tavallisilla ihmisillä ei välttämättä ollut paljon mahdollisuuksia nousta vaurauden portaita ylöspäin. Toisaalta kyse voi olla myös kirjailijan omista näkemyksistä siitä, mikä elämässä on tärkeää. Kelta-siniruutuisen, amerikkalaisen takin symboliikkaa voi miettiä, varsinkin kun kirjan lopussa sen annettiin ensin ymmärtää aiheuttaneen yhden kuoleman, vaikka niin ei sittenkään tainnut olla.

Syystanssi kuvasi ristiriitaisten henkilöidensä kautta ennen kaikkea ihmistä ja inhimillisyyden erilaisia ulottuvuuksia. Henkilöiden elämäntapahtumien avulla näytettiin, miten kukaan meistä ei ole yksioikoinen, jokaisessa on monia sävyjä ja puolia. Inhimillisyyden kirjoa kuvattiin lempeällä ja toteavalla tavalla. Muutenkin kirjassa oli perusvireenä mieto lempeys: myös potentiaalisesti uhkaavat tilanteet kääntyivät jotakuinkin parhain päin. Tähän poikkeuksen teki tietysti kirjan loppu, mutta sekin versoi eri suuntiin.

Kirjassa käsiteltiin myös (post)modernin ihmisen vieraantumista lajitovereistaan, toisten ohi kulkemista arjessa, yksinäisyyttä ihmisten keskellä. Mustamäen lähiö antoi tarinalle puitteet. Asuinympäristöstä oli tehty mahdollisimman samankaltainen ja yksitoikkoinen arkkitehtonisten ratkaisujen kautta. Ihmiset asuvat vieri vieressä ja päällekkäin toistensa kanssa, mutta vuorovaikutusta on siitä huolimatta tai juuri siksi niukasti. Moni suomalainen pystyy epäilemättä löytämään tästä kirjasta yhteneväisyyksiä omiin kokemuksiinsa, ei ainoastaan runsaan viinanjuonnin takia.

Ensi keväänä lukupiirissä luetaan erityyppisiä jännityskirjoja. Makoisaa ja rauhallista vuodenvaihdetta!

-Tetta

0_6475608128255924763

                           Kuva: Kirjasampo.fi