Alice Munro: Kallis elämä

Syksyn 2023 lukupiirissä luimme teoksia, jotka olivat pinnalla kymmenen vuotta sitten. Vuoden viimeisenä lukupiirikirjana oli vuonna 2013 Nobelin kirjallisuuspalkinnon voittaneen Alice Munron Kallis elämä. Munro oli lukupiirissä useimmille uusi tuttavuus ja sai pääosin ihastuneen, lähes haltioituneen vastaanoton.

Kallis elämä on novellikokoelma. Munron tuotannolle tyypilliseen tapaan novelleissa liikutaan tavallisten ihmisten elämässä ja arkisissa sattumuksissa, jotka saattavat muuttaa elämän suunnan tai asettaa jo tapahtuneen aivan uuteen valoon.

Kerronta on verkkaista ja vähäeleistä, mutta silti runsasta: novelleihin mahtuu paljon kätkettyjä tunteita ja pinnan alaista väreilyä. Elämän sattumanvaraisuus nousee esiin vahvana: ihmiset eivät hallitse elämäänsä tai kohtalonsa suuntaa. Silti he eivät nujerru, vaan sopeutuvat, tai ainakin jatkavat eteenpäin traagistenkin tapahtumien jälkeen.

Alice Munro on elänyt suurimman osan elämästään Kanadan Ontariossa ja sinne, arkisen elämän keskelle, sijoittuu myös hänen kirjallinen tuotantonsa. Lukupiiriläisistä moni koki Munron henkilöt ja heidän elämänsä samaistuttaviksi. Ihmiseen mahtuu monenlaisia tunteita ja kerroksia, ja Munro tavoittaa sen kaiken mestarillisesti.

Ihastuksen ohella Munro myös hämmensi osaa lukupiiriläisistä. Lukeminen oli nautinnollista, mutta novelleista jäi vähän mieleen. Arvelimme sen johtuvan novellistiikasta, joka on monelle lukupiirissä vieraampi kirjallisuudenlaji.

Tuntuu, että novellit vaatisivat hitaampaa lukemista ja pureksimista. Nyt osa oli lukenut novellit viime hetkellä ahmien, monta novellia kerrallaan, eivätkä ne näin luettuina päässeet ihan oikeuksiinsa. Keskustelussa novellien yksityiskohtia oli vaikea muistaa. Päätimmekin, että seuraavan novellikokoelman kohdalla sovimme etukäteen pari novellia, jotka luemme keskustelua varten erityisen tarkasti.

Alice Munro sai lukupiiriläisiltä täyden kymmenen pistettä.

-Sanni

Kuva: Kirjasampo.fi

Matias Riikonen: Matara

Huhtikuun (2023) kirja oli Matias Riikosen Matara. Sekin kertoo poikajoukon kasvuvuosista. Tarina on hyvin eristetty, yhteen kesään keskittyvä kuvaus hyvin organisoidun fiktiivisen yhteisön valtataistelusta. Pojat viettävät kesää siirtolatyyppisessä yhteisössä. He ovat luoneet läheiseen metsään Rooman valtakunnan aikaista yhteiskuntaa muistuttavan yhteisön, jossa on kaikki järjestäytyneen yhteiskunnan tuntomerkit, systemaattisesta vallanjaosta ja hallinnosta puhtaanapitoon ja teatteriin saakka. Jokaisella pojalla on oma roolinsa, joka pitää koko leikin ajan vaikka edessä olisi epämiellyttäviäkin kokemuksia. Leikki katkeaa yöksi, mutta jatkuu joka aamu läpi koko kesän.

Kirjan päähenkilö on pikkuveli, joka on isoveljensä kanssa sotilastiedustelija. He vaeltavat luonnossa vakoilemassa viholliskansoja. Kun syttyy sota, veljekset taistelevat eturintamassa. Isoveli pitää koko ajan huolta pikkuveljestään, ehkä vähän vaivihkaa mutta silti lukijan silmiin itsestään selvästi. Ne hetket ja hurmiollisen kauniit luontokuvaukset luovat suvantoja muuten hektiseen kerrontaan ja julmiin tapahtumiin.

Kirjan kieli on hyvin kaunista. Luontoa kuvaillaan sanoilla, joiden olemassaoloa lukija joutuu tarkistamaan internetistä. Useimmat löytyvät kyllä murre- ja muista erikoissanakirjoista, vaikka niitä lukiessa joskus alkoi epäillä kirjailijan keksineen niitä omasta päästään.

Kirja jakoi voimakkaasti mielipiteitä. Osa lukupiiriläisistä ei ollut pystynyt tai halunnut lukea kirjaa loppuun sen väkivaltaisuuden, myrkyllisen naiskuvan ja lohduttomuuden takia. Osa löysi kirjasta paitsi kauneutta myös toivoa. Kun yhteiskunta alkoi mureta, valtaa ja voimaa alettiin käyttää väärin. Mutta toisaalta se herätti pojissa myös halun vastustaa vääriä johtajia ja epäoikeudenmukaisuutta.

Kiitettävää oli se, että melkein kaikki nekin, jotka eivät halunneet lukea kirjaa, tulivat keskustelemaan siitä. Keskustelu oli hyvää.

-Seija

Kuva: Kirjasampo.fi

Tommy Wieringa: Joe Speedboat

Kevään 2023 ainoa ulkomaalainen kirja oli vuorossa maaliskuussa. Tommy Wieringan kirja Joe Speedboat kertoo poikajoukon kasvuvuosista pienellä hollantilaisella paikkakunnalla. Yksi kirjan pääteemoista on toveruus. Toveruutta koettelee yhden vakava vammautuminen, risteävät rakkaussuhteet ja nuoruuden epävarmuudet. Itse rakennetulla lentokoneella on tärkeä rooli tarinassa.

Kirjan kertoja on vakavasti vammautunut poika. Hän kuitenkin saa tavoittelemiaan asioita. Hän saa mainetta ja kunniaa, vaikkakin vähän eri tavoilla ja välineillä kuin hän olisi ennen vammautumistaan osannut kuvitella.

-Seija

Kuva: Kirjasampo.fi

Meiju Niskala: Sata kirjettä kuolleelle äidille

Meiju Niskalan tositapahtumiin perustuva kirja kertoo hänen äitinsä sairastumisesta varhaiseen dementiaan, äidin ja isoisän kuolemasta sekä kirjoittajan oman terveyden horjumisesta ja parisuhteen loppumisesta. Tapahtumat limittyvät ja lomittuvat toisiinsa, ovat seurauksia toisista tapahtumista tai muuten vain tapahtuvat samanaikaisesti tai lähekkäin. Kirja ei muistuta perinteistä romaania, vaikka se kirjastoluokituksessa onkin saanut arvon 84.2. ”Romaani on kuin sika, se syö mitä tahansa”, sanoi jo aikoinaan kirjailija Matti Pulkkinen.

Niskalan kirja on tosi ja täysi. Monilla lukupiiriläisillä on omia kokemuksia joko vanhempien tai puolison sairastamisesta ja hoidosta hoitolaitoksissa, joten kaikupohjaa omaan elämään riitti. Ja keskustelua olisi riittänyt yli säädetyn ajankin. Kaikki eivät voineet samaistua kaikkiin kirjailijan tuntemuksiin, mutta kaikki löysivät jotain omiin kokemuksiin tangeeraavaa. Joitakin lukijoita kirjailijan tyyli ärsytti, mutta hekin myönsivät, että kirja oli elävästi ja todenmakuisesti kirjoitettu.

Kirjan iloisen keltainen ja visuaalisesti hyvin harkittu kansi kuvastaa sitä iloa, joka kuplii tekstissä tapahtumien rajuudesta huolimatta.

-Seija

Kuva: wsoy.fi

Mikaela Strömberg: Sophie

Kevään 2023 teemaksi oli sovittu kirjallisuuspalkintoehdokkaina olleet mutta vähän syrjään jääneet teokset. Aloitimme tammikuussa lähes paikallisen kirjailijan Mikaela Strömbergin kirjalla Sophie. Se kertoo saksalaissyntyisen pappisperheen tyttären vaiheista ensin Pietarissa ja sitten Loviisan seudulla. Tarina pohjautuu historiallisen henkilön Sophie Behsenin (1828-1886) elämään. Kirjailijan tapa kertoa ei ole kaikkein perinteisin historiallisen romaanin kerrontatapa. Asioita esitellään valitun yksityiskohtaisesti, tulevista tapahtumista vihjaillaan usein etukäteen, joskus kerronta tarttuu ihmiseen ja joskus se on dokumentäärisen asiallista. Ainakin esilukijan mielestä käsittelytapa oli raikas.

Lukija kiinnittyy päähenkilöön ja kiinnostuu hänen elämästään. Ja mikäpä on kiinnostuessa. Eteen avautuu poikkeuksellisen naisen koko elämä, kun Sophie toisaalta kulkee – joku voisi sanoa putoaa – yhteiskunnan eri kerrosten läpi mutta pitää ihanteensa ja päämääränsä selkeänä.

Joitain tarinan käänteitä pidettiin epäuskottavina, mutta koska niistä on olemassa historiallisia todisteita, uskottava ne on. Kuten nyt esimerkiksi se, että Sophie pystyy ottamaan avioeron kelvottomasta miehestään ja saa perheen omaisuuden haltuunsa ja hallintaansa. Tuohon aikaan naisen elämä oli aina joko isän, aviomiehen tai jonkun muun miespuolisen huoltajan käsissä. Ainoastaan leskirouvat saivat joitakin miesten kanssa tasavertaisia oikeuksia.

Sophie kaitsi tytärlaumaansa ja nautti itsenäisestä elämästään Pernajassa ja Lapinjärvellä, samoissa maisemissa, joissa kirjailija on viettänyt lapsuutensa ja ratsastaa vieläkin hevosillaan.

-Seija

Kuva: Kirjasampo.fi

Maggie O’Farrell: Hamnet

Syksyllä 2022 Porvoon pääkirjaston lukupiirin teema oli Faktan ja fiktion rajalla. Piirissä luettiin romaaneja, jotka yhdistelevät historiallisia ja sepitteellisiä aineksia. Todenmukaisen kerronnan sijasta teokset tarjoavat kiinnostavia näkökulmia historiallisiin tapahtumiin tai henkilöihin.

Marraskuun lukupiirissä luimme Maggie O´Farrellin palkitun romaanin Hamnet. Se kertoo William Shakespearen perheen tragediasta: 11-vuotiaan Hamnetin kuolemasta.

William Shakespearen nimeä kirjassa ei kuitenkaan edes mainita. Hän on näytelmäkirjailijan uraa Lontoossa luova isä, poika ja puoliso, ja läsnä perheensä arjessa Englannin maaseudulla pääasiassa poissaolonsa kautta.

Kirjailijan katse on perheessä ja päähenkilöksi nousee Agnes – Hamnetin äiti ja Williamin puoliso, kesytön ja vahvatahtoinen nainen, näkijä ja parantaja, oman äitinsä nuorena menettänyt ja yhteisön mielipiteistä piittaamaton sielu.

Vaikka William Shakespearen tuotantoa on tutkittu paljon, hänen varsinaisesta elämästään tiedetään vähän. Totta on, että poika nimeltä Hamnet syntyi ja kuoli. Totta on sekin, että hän meni nuorena naimisiin itseään huomattavasti vanhemman naisen kanssa.

Historiankirjoissa vaimolle ei heru sympatiaa ikänsä, maalaisuutensa ja lukutaidottomuutensa vuoksi. Valtavaan maineeseen ja aikansa supertähdeksi noussut kirjailija kuitenkin palasi pääkaupungista hänen luokseen koko elämänsä ajan, ja osti vaimolle maaseudulta suuren talon.

Ehkä asiat olivatkin aivan toisin?

Juuri historiallisen tiedon vähäisyys sysäsi Maggie O’Farrellin kirjoittamaan ja vapautti kertomaan – ja millaiseen kerrontaan! Romaani sai lukupiirissämme lähes yksimielisen ihastuneen vastaanoton ja sitä ylistettiin harvinaisen hienoksi lukunautinnoksi. Monelle se oli ehdottomasti paras romaani pitkään aikaan.

Kieli on rehevää ja rikasta, vanhahtavaakin, se etenee pakottomasti kuin loitsu ja samalla alkukantaisella voimalla. Kuitenkin sen kyydissä on helppo pysyä. Romaanissa 1500-luvun lopun Englannin maaseutu herää henkiin – nahkurin pajan löyhkä ja kuolleiden eläinten turkisten tuntu, yrttien tuoksut ja kesäillan valo, katujen melu ja kalke, upottavat savipellot.

Rikas kuvailu luo kuitenkin vain tarinalle puitteet ja tukee sitä, keskiössä ovat ihmisten elämät, suhteet ja sisäiset maailmat. Psykologisesti tarkkanäköiset lauseet onnistuvat tiivistämään kristallinkirkkaita oivalluksia elämän isoista kysymyksistä.

Yhtä rikasta kuin kieli, on myös moneen suuntaan avautuva tematiikkaa. Romaani on väkevä rakkaustarina, mutta se käsittelee myös surua, kuolemaa ja luopumista, sukupolvien välisiä suhteita ja ristiriitoja, äitiyttä, pettymystä ja anteeksiantoa, omaksi itseksi kasvamista ja itsensä uhraamista, sitä, miten elämä ottaa aivan toisen tien kuin piti. Moni ei edes huomannut romaanin kytköstä William Shakespeareen – niin toisarvoiseen asemaan kirjailijan elämä teoksessa jää.

Romaanissa liikutaan kiehtovalla tavalla tämän- ja tuonpuoleisen häilyvällä rajalla eikä elämä suostu järjen ahtaissa raameissa selitettäväksi. Agnesissa ihmisen väkevä luontoyhteys leimua.

Vaikka romaani sijoittuu yli 400 vuoden taakse, historia ei etäännytä romaanin maailmaa – päinvastoin, moni lukupiiriläinen löysi yhtymäkohtia omaan elämäänsä ja piti tematiikkaa ajankohtaisena.

Pelkkää ylistystä Hamnet ei silti saanut. Ainakin yksi piiriläisistä piti Agnesin hahmoa niin vaikeasti ymmärrettävänä, että koko teoksen lukeminen hankasi. Romaania rakastaneetkin pitivät alkuun pääsyä työläänä – teos pääsee kunnolla vauhtiin vasta reilun 50 sivun jälkeen eli aivan heti ei kannata luovuttaa!

– Sanni

Kuva: Kirjasampo.fi

Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Kevään ensimmäinen kokoontuminen ruokateemaisella lukupiiritapaamisella alkoi etäyhteydellä Teamsissa, ja luettavana oli ollut Leena Parkkisen v. 2016 julkaistu teos ”Säädyllinen ainesosa”. Romaanissa seurataan pääasiassa 1950-luvun elämää Helsingissä perheenäiti Saara Kauniston kautta. Hän on perheineen muuttanut maalta kaupunkiin, ja tutustuu perheen yläkerrassa asuva Elisabethiin, joka heihin verrattuna elää hieman erilaista elämää näyttävine kulttuurikutsuineen ja kokkailutaitoineen. Naisten ystävystyessä Saaralle aukeaa maailma, jollaisesta hän on lukenut vain jännityskirjoista.

 
”Hummeria kasvihuonemansikoiden kera – 3. kesäkuuta, Porvoon saaristo 1941”
Kirjan avauskappale on houkuttelevasti kirjoitettu. Porvoolaista lukupiiriä kutkutteli erityisesti yllättävä paikkavalinta. Huvilan emäntä Reetta Murros on vastaanottamassa saksalaista delegaatiota, joka vastaanotetaan hyvin salassa pidetyssä paikassa. Presidentti Risto Rytin varmistamana paikalle saapuu ”hän. Ensin näkyi siisti kiiltonahkakenkä ja erinomaisesti leikattu lahje, sitten lopulta taaksepäin suittu tukka ja kasvonpiirteet, joita näki elokuvien alkukuvien uutislähetyksissä, viikset, vaisu leuka, tummien ripsien peittämät silmät, joissa oli tiivis katse” (s. 37). Vaikka kyseessä on Herr Junger, tehdään viittauksia hänen vegaaniuudellaan ja kirjan julkaisulla kuitenkin itse Hitleriin. Lukupiirissämme jaetun tiedon mukaan Risto Rytillä oli aikoinaan huvila Porvoon lähettyvillä, Gäddragissa. Parkkinen leikittelee historialla, ja luo lukijan silmien eteen kuvan Hitlerin vierailusta (vaikka oikeasti Hitler vieraili Suomessa 4.6.1942 Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivillä. Miksi Parkkinen tekee viittauksen syntymäpäivien aattoon, mutta kuitenkin vuotta aikaisempaan, jäi hieman mietityttämään allekirjoittanutta…).

Romaanista pidettiin, vaikkakin tarinan yksityiskohtiin upottauduttuamme huomasimme monen yksityiskohtaisen tapahtumiin liittyvän enemmän kysymysmerkkejä kuin selkeitä vastauksia. Parkkinen pyrkii kuvaamaan nuoren kotiäidin sielunelämää kyseenalaistamalla tuon aikakauden käsityksiä mm. kotielämästä, naiseudesta, seksuaalisuudesta, äitiydestä Saaran kautta, joka kuitenkin jää tarinassa kovin ulkokultaiseksi hahmoksi. Hän tiedostaa varsin hyvin roolinsa pienen pojan äitinä, sekä häneen kohdistuvia yhteiskunnallisia vaatimuksia – hän on kuitenkin valmis alistumaan rakkauden muottiin, vaikkakin sen hintana olisi luopumiset kotieläimistä tai pitkistä housuista tai vaikka itsensä kehittämisestä kuten konekirjoituskurssista. Mutta jokin naapurin Elisabetissa herättää Saaran tuntemuksia jostain paremmasta, jostakin jo kerran koetusta, mutta jota hän ei ehkä sittenkään ole ollut valmis kohtaamaan aiemmin. Ei ennen kuin vakoojanaisen piirteitä omaava, vihjeitään eri tavoin levittelevä Elisabet onnistuu ravistelemaan hänen maailmankuvaansa.

Kirjan kansikuvitus ja nimivalinta olivat osuvia ja mielikuvitusta kutkuttelevia. Säädyllinen ainesosa on tietenkin viittaus ruokamaailmaan, joka toimii punaisena lankana eri tapahtumien ja aikakausin kuvailuissa. Osa lukupiiriläisistä koki tämän kuitenkin hieman keinotekoiseksi ja päälleliimattuna piirteenä. Jännittävä tarina olisi voinut toimia ihan hyvin ilman lukuisia ruokalajejakin. Sen sijaan teoksen nimi tekee viittauksen myös Helvi Hämäläisen Säädylliseen murhenäytelmään. Teoksen teemana olivat aikoinaan helsinkiläisen intellektuelliperheen elämästä, ja kulissin pystyssäpitämisen vaikeasta taidosta. Yksi pääosan hahmoista on nimeltään Elisabeth. Teosta sensuroitiin alun alkaen, koska siinä oli viittauksia homoseksuaalisuuteen sekä kansallissosialismia ja Adolf Hitleriä vastaan esitettyä kritiikkiä. Teos julkaistiin v. 1941. Touché, Leena Parkkinen!

Jos haluat lukea ja kokea tuulahduksen menneiden vuosikymmenien suomalaisesta töölöläistä perheestä, ryyditettynä ruokaisilla herkutteluilla ja pohtia, millaisessa ilmapiirissä 1950-luvun Suomessa elettiin, aikana, jolloin kun kuka tahansa saattoi olla Stasin tai Neuvostoliiton palkkalistoilla. Tai millaista roolia suomalainen valtiollinen suojelupoliisi mahtoi pelata tässä kaiken keskellä…? Jos haluat ratkoa mystisiä tapahtumia ja yhdistää palapelin paloja toisiinsa, sekä ennen kaikkea lukea, millaisessa köyhyydessä tai puutteessa tuolloin ja aiemmilla vuosikymmenillä vielä elettiinkin Suomessa, ennen elintason nousukautta, voisi tämä olla mukava kirja siellä sohvan nurkkaan käpertyessäsi.

-Marika   

Kuva: Kirjasampo.fi

Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä  

Wahlström jatkaa Kärpäsenkesyttäjässä aiemmassa romaanissaan Tanssivassa papissa aloittamaansa jalustalle nostettujen sankaripatsaiden moukarointia. 

Tällä kertaa vuorossa on Porvoon oma sankari, kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runeberg. Jalo ja ylevä, kansakunnan tuntojen tulkki. Mutta Wahlströmin kirjassa myös nuuka, itsekäs, tyly ja ilkeä. Innokas metsämies, joka metsästi myös nuoria naisia vaimonsa Fredrika Runebergin harmiksi. Kirjassa sairasvuoteen vangiksi joutunut Runeberg ei kulje enää metsällä, vaan joutuu tyytymään pienempään saaliiseen – kärpäsiin.  

Kärpäsenkesyttäjä ei kesyttänyt kaikkia lukupiiriläisiä puolelleen. Kansallisrunoilijan elämän tirkistely ärsytti. Kirjassa oli paljon ilkeyttä. Ja koko ajan kuritettiin jotain poloista. 

Mutta sitten taas. Pikkuhiljaa lukemisen edetessä alkoi vähän jo naurattaa. Kirja on pullollaan hauskoja yksityiskohtia ja absurdeja havaintoja. On myös mielenkiintoista saada uusi näkökulma historiasta tuttuihin hahmoihin. 

Ja hahmojahan kirjassa riittää. Runebergin perheen lisäksi kirjassa on mukana Snellman, Cygnaeus, Nervander ja vilahtaahan tarinassa myös nuori Aleksis Stenvall. Sekä rouvat, piiat, opiskelutoverit ja muut aikalaiset. 

Kirja ei ollut lukukokemuksena siitä helpoimmasta päästä. Aikahyppelyt ja tiuhaan vaihtuva kertoja pitivät siitä huolen. Mutta kun kirjaa oppi lukemaan, alkoi se hurmata lukijaansa taidokkaalla rakenteellaan ja ilkikurisella huumorillaan. Nyt tiedämme, että hienot naiset pyörtyvät aina arvojärjestyksessä. Ja hyvin vähäisestäkin syystä.   

Kärpäsenkesyttäjä on tuhti teos, jonka lukeminen palkitsee.  

-Anne 

Kuva: kirjasampo.fi

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Vappuaaton aattona kokoontui lukupiiri ruutujen ja spekulatiivisen fiktion* äärelle.

Sinisalon esikoisromaani Ennen päivänlaskua ei voi on häkellyttävä teos. Homoeroottinen peikkosatu, kuten Helsingin Sanomat (22.11.2020) teosta luonnehti 20 vuotta sen julkaisemisen jälkeen.

Tarina alkaa arkisesti baarista. Kirjan päähenkilö joutuu ihastuksensa torjumaksi ja lähtee kotiin. Kotipihalta löytyy peikko. ”Se on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt. Tiedän heti että haluan sen.”

Tästä lähtee käyntiin tarina, joka vie mukanaan.

Kirjassa käsitellään isoja teemoja. Siinä tutkitaan valtarakenteita. Ihmisen ja eläimen (kirjassa peikon) välistä valtasuhdetta sekä valtapeliä, jota käydään kahden ihmisen välillä. Päähenkilö on ihastunut Martesiin, joka pyörittää päähenkilöämme, miten haluaa. Myöhemmin tämän suhteen valtarakenteet muuttuvat. Entä mikä oikeus on ihmisellä vangita jotain luontoon kuuluvaa? Miten valtasuhteet näkyvät avioliitossa?

Erilaisuuteen suhtautuminen on toinen iso teema. Peikko on jo itsessään erilainen. Se ei ole eläin, se ei ole ihminen. Mitä se on? Lisäksi homoseksuaalisuus on kirjassa itsestään selvää, ei jotain erilaista. Heterot edustavat toiseutta.

Tarinan lomassa saadaan seurata kirjan päähenkilön peikkotutkimusta. Tarinaa katkovat lainaukset (suurin osa arvatenkin kirjailijan kynästä) erilaisista tietokirjoista ja verkkosivustoilta. Tämä toteutustapa ei miellyttänyt kaikki lukupiiriläisiä. Lainaukset olivat usein pitkiä ja hinku päästä jatkamaan tarinaa oli liian suuri.

Kirjan loppu yllättää. Luonnon ja ihmisen väliset valtasuhteet ovat kääntymässä. Oliko peikon löytyminen sattumaa vai osa isompaa suunnitelmaa?

Ennen päivänlaskua ei voi sai Finlandia-palkinnon vuonna 2000. Se oli ehdolla myös Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi.

Kuva: Kirjasampo

Anne

Tieteen termipankki: “Spekulatiivinen fiktio eli spefi on 2000-luvulla yleistynyt kattotermi, joka käsittää fantasian, science fictionin ja yliluonnollisen kauhun sekä kaiken sellaisen kirjallisuuden, jossa realismin rajoja rikotaan.”

Nikolaj Frobenius: Pelon kasvot

Maaliskuun lukupiirissä oli käsittelyssä norjalaisen Nikolaj Frobeniuksen romaani Pelon kasvot (2009). Kaikki kolme osallistujaa olivat sitä mieltä, että kirja kannatti lukea siitäkin huolimatta, että teksti olisi ehkä hyötynyt tiivistämisestä (sivuja nyt 385) ja lukeminen välillä takkuilikin.

Teos kertoo fiktiivisen tarinan kauhun mestari Edgar Allan Poen elämästä, johon tiiviisti linkittyy hänen ”arkkivihollisensa” kriitikko Rufus Griswoldin elämä. Selkeästi fiktiivistä ainesta on entisen orjan, Samuelin, osuus. Samuelin tarina tuo tarinaan jännitystä ja kauhuelementin, joka ajoittain oli puistattavaa luettavaa.

Lukupiiriläiset kehuivat Frobeniuksen taitavuutta tarinankertojana. Kirjailija on myös elokuvakäsikirjoittaja ja se näkyy ehkä myös kirjassa. Ajankuva on todentuntuista ja lukija voi kuvitella 1800-luvun amerikkalaisen säätyläisköyhälistön elämän, sen hajut, maut ja äänet. Poen pakkomiellettä lähentelevä rakkaus, alkoholismi ja kirjassa kulkeva teema kristinuskon ja mystiikan suhteesta täydentävät teoksen mielenkiintoiseksi kokonaisuudeksi. Kahdelle lukupiiriläisille Poen tuotanto ei ollut tuttua, mutta tämän teoksen perusteella sai jonkinlaisen kuvan myös Poen omasta tuotannosta.

Allekirjoittanut on rakastanut Poen kertomuksia ja myös niistä tehtyjä elokuvia jo pienestä pitäen, joten siltä osin vahva suositus tälle kirjalle sekä itse Poen tuotannolle.

-Heidi