Salinger, J. D. : Sieppari ruispellossa

”Oli miten oli, mä kuvittelen mielessäni, että sellasella isolla ruispellolla on paljon pikkulapsia leikkimässä jotain. Tuhansia pikkulapsia, eikä paikalla ole ketään – siis ketään isoa – paitsi mä. Ja mä seison jonkun hirveän kalliojyrkänteen reunalla. Mun tehtävä on sellanen että mun täytyy siepata kaikki, jos ne meinaa pudota jyrkänteeltä – siis jos ne juoksee eikä katso minne ne menee, mun täytyy ilmestyä jostain ja siepata ne. Sitä mä tekisin päivät pitkät. Mä olisin vaan sellanen sieppari ruispellossa. Mä tiedän että se on hullua, mutta se on ainut mitä oikeasti haluaisin olla. Mä tiedän että se on hullua.” (Salinger: Sieppari Ruispellossa. Suomennos Arto Schroderus)

Lukupiirin kiellettyjen kirjojen sarjan viimeinen teos Sieppari ruispellossa ilmestyi vuonna 1951. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1961 Pentti Saarikosken kääntämänä. Toinen suomennos ilmestyi 2004. Silloin kääntäjänä oli Arto Schroderus. Lukupiirissä oli molempia käännöksiä ja oli kiinnostavaa vertailla niitä. Saarikosken käännös tuntuu tänä päivänä yliampuvalta, Schroderuksen kieli istuu aikaan paremmin.

Mikä teki Sieppari ruispellossa -kirjasta kielletyn? Tätä pohdittiin lukupiirissä paljon. Mistä moinen haloo? Toki teoksessa on roisia kielenkäyttöä ja slangia (Saarikosken käännöksen mukana on sanasto, joka pikemminkin huvittaa kuin hyödyttää). Auktoriteetteja vastustetaan, uskontoa vastustetaan. On päihteitä, seksiä, väkivaltaa. Nykylukija ei moisesta kuitenkaan hätkähdä.

Kaiken mesoamisen takaa löytyy kulturelli nuori mies, jota riivaa suuri suru pikkuveljen menetyksestä. Veljen kuolemaa ei käsitellä perheen sisällä mitenkään, ja suru pyrkii ulos purskauksina ja saa päähenkilön välillä käyttäytymään ihan dorkasti (= typerästi J).

Kirjan päähenkilö ja kertojaminä Holden Caulfield on lukupiirin mielestä hurmaava ja ristiriitainen hahmo. Hän on toisaalta tavattoman huolehtivainen pikkusiskoaan kohtaan ja toisaalta taas kovin ylimielinen. Nuoruuden hybris on vahvasti läsnä.

Holdenin huumorintaju on lyömätöntä ja hänellä on hieno liioittelun lahja: ”Isää voit lyödä vaikka tuolilla päähän ilman että se herää, mutta äidille riittää että yskäiset jossain Siperiassa, niin se kuulee.”

Vaikka Holdenin kipuilua on välillä tukala seurata, on Sieppari ruispellossa lämmin ja ihana kirja.

– Anne

 

catcherkuva: librarything.com

 

Mainokset

Salman Rushdie: Saatanalliset säkeet (1988)

Mitäpä arvelette Al-Latista ja Al-Uzzasta, sekä Manatista, kolmannesta ja viimeisestä? Nämä ovat yleviä joutsenia, joiden esirukousta voi toivoa.”

Kevätkauden 2018 lukupiirien teemana on kielletyt kirjat. Aloitimme komeasti Salman Rushdien Saatanallisilla säkeillä, jonka lukemista voidaan pitää sananvapaustekona.

Saatanalliset säkeet nostatti ilmestyessään vanhoillisissa muslimipiireissä suuria protesteja, ja Iranin johtaja ajatollah Ruhollah Khomeini julisti Rushdielle kuolemantuomion. Fatwan julistaminen johti siihen, että mm. kustantajia ja kirjakauppiaita kohtaan hyökättiin väkivaltaisesti ja jotkut jopa menettivät henkensä. Fundamentalistiset muslimit näkivät teoksessa vakavaa jumalanpilkkaa, profeetta Muhammedin ja hänen lähipiirinsä, koraanin sekä koko islaminuskon rienaamista. Rushdie itse totesi, että kirja oli maallisen ihmisen yritys ymmärtää uskonnollista henkeä, eikä se missään nimessä ole vihamielinen uskoa kohtaan.

Kirja jäi kesken monelta piiriläiseltä. Todettiin, että vaatii yllättävän paljon aikaa ja keskittymistä lukea se kokonaan. Teos koettiin melko sekavaksi, oli monia erillisiä tarinoita, joiden henkilöillä oli samoja nimiä. Myös tarinan punaista lankaa oli vaikea löytää, kirjassa oli paljon erilaisia teemoja eikä niitä vedetty varsinaisesti yhteen. Eräs piiriläinen huomioi, että kirjasta olisi voinut tehdä myös novellikokoelman, onhan Rushdie kirjoittanut niitäkin ansiokkaasti. Ehkä osa piiriläisistä tarttuukin Rushdien muihin teoksiin, tarinaniskentä oli kuitenkin sen verran vakuuttavaa.

Toisaalta oltiin myös tyytyväisiä siitä, että kirja oli valittu lukupiirikirjaksi, koska muuten siihen ei olisi ehkä koskaan tullut tartuttua. Siinä oli kiehtovia osioita, vähäeleistä huumoria, mielikuvituksen lentoa, maagista realismia ja symboliikkaa. Yksi keskeisistä teemoista oli hyvän ja pahan välinen taistelu, mutta piiriläisille jäi hieman epäselväksi, mihin siinä päädyttiin vai päädyttiinkö mihinkään. Toinen selvästi erottuva teema oli maahanmuuttajan näkökulma tämän yrittäessä luovia uudessa elinympäristössään, ja ne haasteet, joita tällaisessa tilanteessa voi kohdata niin oman päänsä sisällä kuin yhteiskunnankin taholta. Todettiin myös, että Rushdien täytyy olla monipuolisesti sivistynyt ihminen, jolla on valtavasti tietoa ja näkemystä voidakseen kirjoittaa tällaista tekstiä.

Islamilaisen kulttuurin heikko tuntemus epäilemättä vaikeutti tarinoiden avautumista. Allekirjoittaneella tämä havainto aiheutti halun perehtyä aiheeseen entistä paremmin, onhan se myös mitä ajankohtaisin asia. Ajankohtaisuutta nähtiin myös kirjan väkivaltaisissa tapahtumissa joiden kautta keskustelu sivusi myös vuoden 1918 tapahtumia Suomessa. Myös nykyään meillä on paljon vahingollisia stereotypioita kulttuureista ja ihmisryhmistä, joita emme tunne hyvin.

Islamista ja muslimeista puhuttaessa helposti unohtuu, että kyseessä on valtavan suuri joukko erilaisia ihmisiä, erilaisia yhteiskuntajärjestelmiä, erilaisia tapoja olla muslimi ihan samalla tavalla, kuin on lukemattomia erilaisia tapoja olla kristitty tai elää uskonnottomana kristityssä valtiossa. Tiedotusvälineiden välittämä kuva islamista ja muslimeista on täysin vääristynyt keskittyessään uutisoimaan vain negatiivisista asioista ja väkivallasta. Tällöin niin syyt ja seuraukset kuin myös se valtava enemmistö muslimeja, jotka elävät omaa elämäänsä kuin kuka tahansa meistä jäävät pimentoon. Tämä on omiaan kasvattamaan ennakkoluuloja ja vihaa muslimeita kohtaan, mikä itse asiassa sataa suoraan väkivaltaisten tahojen laariin oli kyse sitten muslimi- tai äärioikeistoterrorismista.

Jos islamin usko ja sen ajankohtaiset ilmiöt kiinnostavat, annan kirjallisuusvinkiksi Jaakko Hämeen-Anttilan tietokirjan, Uusi islamin käsikirja (2017). Se on yleistajuinen, helposti omaksuttava teos ja antaa hyvät edellytykset oppia tarkastelemaan islamia monipuolisesti sekä suhteuttamaan tällä hetkellä paljon puhuttavia ilmiöitä maailmanhistorialliseen kontekstiinsa. Suuri osa ennakkoluuloista ja peloista johtuu tietämättömyydestä. Meillä on tapana tarkastella asioita hyvin kapea-alaisesti omasta eurosentrisestä näkökulmastamme ja pitää itseämme ja kulttuuriamme jotenkin ylivertaisen hyvänä, vaikka sille ei todellisuudessa olisikaan perusteita.

 

-Tetta Saatanalliset sakeet

kuva: Kirjasampo.fi

Jari Tervo: Suomemme heimo (2001)

Marraskuussa lukupiirissä kysyttiin: Onko monialaluusereista lukeminen kiinnostavaa?

Tervon kirja ärsytti. Sitä oli vastenmielistä lukea. Siinä oli liikaa typerää kohellusta ja väkivaltaa. Kirjan (ja Tervon) ylenpalttinen nokkeluus rasitti. Tarinan kiemuroita kuljetetaan läkähdyttävällä vauhdilla. Kirja, jolla on ADHD. Tuli ikävä suvantokohtia.

Tervon kirja kertoo muukalaisvihamielisyydestä. “Kirjan Raappana-hahmon perustelut muukalaisvihamielisyydelle ovat täsmälleen sellaisia, joita löytää nykyään mistä tahansa suomalaisista nettikeskustelusta”, Tervo toteaa Ylen 101 kirjaa -sarjan haastattelussa.

Raappana on yksi Tervon monialaluusereista. Kiihkeästi muukalaisia ja vihreitä vastustava vanha mies. Sokea mies monella tapaa. Mutta ei hänkään ole vain yhtä. Kirjassa kuvataan Raappanan ja hänen vaimonsa välistä rakkautta kauniisti. Kirjassa on paljon rakkautta ja sen eri ilmentymien kaipuuta.

Tervo nivoo taitavasti yhdenpäivänromaanin kaikki osat yhteen. Tapahtumien keskipisteessä on lastenvaunuissa uinuva piltti, jota kuskataan pitkin Rovaniemeä arktisen hulluuden vimmassa, ja joka kirjan lopussa kellii isoisänsä sylissä. Suomemme heimon uusi jäsen.

Jos ikinä on kirjan viimeinen lause ollut tärkeä, niin tässä.

– Anne

Suomemme heimo

Kuva: Kirjasampo.fi

Kerttu Vuolab: Valon airut

Syksyn toinen lukupiirikirja oli Lappi-kirjallisuuspalkinnon voittanut saturomaani Valon airut. Saamelaiskirjailija Kerttu Vuolab on kirjoittanut jo pitkään, mutta suomenkielisille lukijoille hän on todennäköisesti tuntemattomampi.

Kuten tavallista, kirja jakoi lukupiiriläisten mielipiteitä. Kirjaa kuvattiin mm. adjektiiveilla pakahduttava, hurmaava, vaikea, sekava, raskas. Yksi adjektiivi kuitenkin oli lähes kaikilla sama ja se oli tärkeä. Kerttu Vuolab on tehnyt kulttuuriteon tallentaessaan kirjaansa saamelaista kansanperinnettä ja tarinoita, jotka aiemmin ovat siirtyneet jälkipolville lähinnä suullisesti.

Kirjan rakenne, jossa on useita tasoja, vaikeutti lukemista ja vaikeat saamenkieliset sanat ja nimet sekoittivat lukijaa. Onneksi kirjan lopussa on pieni sanasto, joka avaa sanojen merkitystä. Tarinan väliin sijoitetut lyhyet tarinat esim. sääsken merkityksestä saivat kiitosta. Samoin kehuttiin kirjassa esitettyä saamelaista maailmanselitystä. Arveltiin, että tämä kirja olisi parhaimmillaan ääneen luettuna esimerkiksi lapsille. Mahdollisesti kirjaa myös saamelaiskouluissa paljon luetaan.

Saamelaista kirjallisuutta käännetään suomeksi harmittavan vähän. Toivon mukaan kustantajat innostuvat kääntämään jatkossa enemmän kirjoja suomeksi. Kirjallisuus on kuitenkin hyvä tapa tutustua vieraisiin kulttuureihin ja epäilemättä kovin monen suomalaisen tietämys tästä alkuperäiskansasta on kovin ohut.

-Heidi
valon airut                                                              Kuva: Kirjasampo.fi

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.

Riitta Jalosen romaani Kirkkaus tuo uusiseelantilaisen kirjailijan Janet Framen (1924-2004) monen suomalaisen tietoisuuteen ensimmäistä kertaa. Framelta ei ole käännetty yhtään teosta suomeksi, vaikka hän on maailmalla arvostettu kirjailija ja häntä on myös veikattu useampaan otteeseen Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Janet Frame oli monessakin suhteessa poikkeuksellinen ihminen. Hän onnistui selviytymään järjissään vuosien mielisairaalahelvetistä, huolimatta äärimmäisestä herkkyydestään. Hän joutui parikymppisenä Seacliffin mielisairaalaan, jossa hänellä diagnosoitiin skitsofrenia. Diagnoosi kumottiin vuosia myöhemmin. Poikkeuksellinen herkkyys myös auttoi häntä selviytymään. Keskeinen syy hänen selviytymiseensä vaikeista elämänvaiheista oli kirjoittaminen, epäilemättä myös intuitio, älykkyys, herkkyys, luovuus ja uteliaisuus. Hänen oli pakko kirjoittaa, sanat vaativat päästä hänestä ulos. ”Seacliff oli kivinen vuori, joka täytettiin ihmisillä. Ennen pitkää monet muuttuivat rievuiksi, lattian pesurätin kokoisiksi. Ajatuksissani kuljetin heidät pois sairaalasta, sen vessoista, käytäviltä, pesuhuoneista, päivähuoneista, hoitohuoneista ulos avaraan maisemaan, jossa he saivat kirjaimia ja kielen.”

Framella oli ainutlaatuinen kyky tarkastella maailmaa ja tapahtumia ympärillään, ja havainnot soljuivat hänen kynästään kuin kirkastuneina, puhdistettuina saastasta ja raskaudesta. Teos kirvoitti lukupiiriläisten keskuudessa ylistyssanoja, kuten vaikuttava, upea, hienosti kirjoitettu, huikeita lauseita. Piirin vetäjä on samaa mieltä. Jalonen on onnistunut pääsemään Janet Framen pään sisään hämmästyttävällä tavalla. Lukiessa unohti lukevansa romaania, niin todentuntuista ja elävää teksti oli. Mahdotonta oli erottaa, mikä on Jalosta, mikä Framea, mutta Jalonen on itsekin todennut: ”Romaania tehdessäni koin katselevani peiliin, josta heijastui kaksi ihmistä lähes sulautuneina toisiinsa”.

Kierähdin pienemmän Isabelin puoleen. Hän nukkui suu aukinaisena ja kuun valossa näin sen sisälle.” Teksti koettiin monella tavalla nautittavaksi: siinä oli virikkeitä monille eri aisteille, kauneutta, taiteellisuutta, vahva psykologinen ulottuvuus. Jokaisella sanalla tuntui olevan merkitys. Vaikka Framen elämään kuului paljon myös äärimmäisen raskaita, ahdistavia ja surullisia asioita, on teksti ihmeellisellä tavalla liitävää. Se nousi arkikokemuksen yläpuolelle, ollen samaan aikaan kokemuksen ja havaitsemisen ytimessä.

Kuolleina ihmiset ovat sisällämme vielä enemmän kuin elävinä”. Kuolleet siskot ja äiti seurasivat Framea kaikkialle. Hän joutui tekemään tiliä kuoleman kanssa poikkeuksellisen paljon ja raskaasti. Hän kantoi kuolleita rakkaitaan mukanaan ja kuvitteli heille tulevia elämäntapahtumia. Luultavasti se auttoi häntä käsittelemään surua ja kaipaustaan. Teksti myös oli täynnä lintu- ja vesisymboliikkaa, jossa allekirjoittanut näkee yhtymäkohtia elämän ja kuoleman välisen rajan ylityksiin, molempiin suuntiin.

Piiriläiset huomioivat, että Framella oli onneksi lähipiirissään aina ihmisiä, ystäviä tai sukulaisia, jotka olivat hänen tukenaan ja ymmärsivät ja auttoivat häntä. Muiden ihmisten tuella hän onnistui lähtemään pois Uudesta Seelannista, näkemään maailmaa ja kehittymään kirjailijana. Vanhemmat esitetään Jalosen kirjassa ambivalentteina hahmoina: toisaalta perheestä huolehtimisessa olisi ollut toivomisen varaa, mutta toisaalta siellä oli myös rakkautta. Vanhemmatkin olivat omilla tavoillaan taiteellisia, mutta ankara elämä ei ollut antanut heille mahdollisuuksia juuri toteuttaa sitä puoltaan. Äiti kirjoitti runoja ja häneltä Frame totesi saaneensa sanat. Isälle musiikki oli tärkeää.

Mikä on oikea tapa olla ihminen? Se on alati ajankohtainen kysymys. Missä kulkee terveen ja sairaan mielen raja? Jonain toisena aikana Framen kaltaista ihmistä olisi todennäköisesti vainottu noitana. Vaikka 1950-luvun jälkeen on tapahtunut edistystä erilaisuuden hyväksymisessä, ihmisten toivotaan edelleen sopivan tiettyihin raameihin, jotta he olisivat helpommin hallitavissa. Kirkkaus sai piiriläisiltä arvosanaksi ”ehkä paras kirja, mitä lukupiirissä on luettu”.

-Tetta

      Kuva: Kirjasampo.fi

Kaj Korkea-aho: Paha kirja

Kevään 2017 viimeisen lukupiirin käsittelyssä oli Kaj Korkea-Ahon romaani Paha kirja. Kirja herätti vilkasta keskustelua ja toisistaan poikkeavia tulkintoja.

Kieltä kiiteltiin hyväksi, ja suomennosta kehuttiin sujuvaksi. Myös kirjan rakenne sai kehuja tarinan taitavasta ja tyylikkäästä kuljetuksesta, sekä langanpäiden solmimisesta yhteen kirjan lopussa. Toisaalta joku koki tarinan vaikeasti seurattavaksi, koska eri näkökulmia oli useita ja henkilöiden nimet jäivät huonosti mieleen tai sekoittuivat toisiinsa.

Joitakin piiriläisiä oli vähän epäilyttänyt, olisiko kirja liian karmaiseva. Monikaan ei ollut erityisen kiinnostunut lukemaan kauhukirjallisuutta, ja kirjan takakansi antoi ymmärtää sen sisältävän kauhuelementtejä. Huoli todettiin kuitenkin turhaksi: kauhu oli enimmäkseen pinnanalaista jännitettä, painostavaa tunnelmaa tai viittauksia paholaismaisiin teksteihin. Tarina sisälsi ajoittain myös lakonista huumoria, joka kevensi lukukokemusta. Paikoitellen kirja myös koettiin niin tahallisen absurdiksi, että tämä tyylikeino suojeli lukijaa aidoilta pelon tuntemuksilta.

Romaanihenkilöiden kohtalot eivät koskettaneet kaikkia piiriläisiä oikein mitenkään. Eniten sympatiapisteitä sai Calle Hollender, jonka eräänlaisena kehityskertomuksenakin kirjaa voi lukea. Kirjassa esiintyvien naisten havaittiin jäävän kovin ohuiksi hahmoiksi, kirja oli selkeästi miesten tarina. Myös vanhenevan miehen tuntojen kuvaus Mickel Backmanin kohdalla kosketti, samoin hänen viimeisiään vetelevän avioliittonsa kuvaus.

Kirjassa yhtenä keskeisenä teemana nähtiin suomenruotsalaisten kulttuuripiirien sisäänlämpiävyyden kritiikki, ja osalle tämä näkökulma suomenruotsalaisuuteen oli herkullinen. Myös yliopistojen hierarkkista ja byrokraattista todellisuutta nähtiin teoksessa kritisoitavan. Opiskelijoiden, lähinnä nuorten miesten, sekoilu koettiin myös hieman epäkiinnostavaksi luettavaksi. Keskusteltiin siitä, onko opiskelijaelämä todellakin muuttunut nykyisin hillittömän huuruiseksi, vai kuvataanko kirjassa enemmänkin vain moniongelmaisia yksilöitä, joita on ollut toki aina.

Monille jäi epäselväksi, mistä romaanissa oikeastaan oli kyse. Mitä ”paha kirja” eli Leander Granlundin paholaismaiset tekstit oikeastaan olivat, tai mitä ne symboloivat? Voiko kirjallisuudella todella olla niin suuri vaikutus ihmisiin, että he tekisivät sen vuoksi itsemurhan? Romaanissa annettiin ymmärtää, että kaikki, jotka joutuivat Granlundin tekstien vaikutukselle alttiiksi, yrittivät itsemurhaa hyvin pian altistuksen jälkeen. Suurin osa onnistuikin siinä. Onhan kirjallisuuden historiassa oikeastikin teoksia, jotka ovat vaikuttaneet herkimpiin lukijoihinsa monin eri tavoin. ”Pahan kirjan” fiktiivistä luonnetta toisaalta tukee selkeä kumarrus aiemmin kirjallisuudessa vilahtaneiden turmiollisten tekstien suuntaan, kuten Umberto Econ Ruusun nimeen tai H. P. Lovecraftin Necronomiconiin.

Henkilöiden kuolemille kirjassa voi halutessaan löytää myös arkipäiväiset selitykset. Myös kirjan loppu voitiin ymmärtää useammalla eri tavalla. Tarinan tulkinta riippui siis pitkälti siitä, miten lukija suhtautuu runojen tappavaan voimaan. Monitulkintaisuudessaan teos oli mielenkiintoinen lukupiirikirja.

-Tetta

pahakirja

Kansi: Kirjasampo.fi

Laurent Gaudé: Eldorado

Ranskalainen Laurent Gaudé (s. 1972) on kirjoittanut romaaneja, näytelmiä ja novelleja. Hän on yksi suosituimmista ja palkituimmista ranskalaisista nykykirjailijoista. Hänen teoksistaan on suomennettu Goncourt-palkittu Montepuccion aurinko (suomennettu myös Kirottu suku), Hurrikaani sekä lukupiirissä luettu Eldorado (2006, suomennos 2013).

Syksyllä 2016 lukupiirin teemana oli siirtolaisuus. Eldoradon teos sopiikin hyvin teemaan sen kertoessa rinnakkain kahta erilaista tarinaa laittomaan siirtolaisuuteen liittyen. Italiassa kapteeni Salvatore Piracci vahtii etteivät afrikkalaiset laittomat maahanmuuttajat pääse nousemaan rannikolta maihin kunnes hänen ajattelutapansa muuttuu ja Piracci itse aloittaa matkanteon. Samaan aikaan valmistelee sudanilainen Suleyman laitonta matkaansa kohti unelmien Eurooppaa.

Lukupiiriläiset pitivät kirjasta. He kertoivat kuinka teos taustoittaa, antaa tarinan, jo vuosia jatkuneista uutisista Välimeren ylittävistä siirtolaisista. Gaudén käyttämä kieli sai myös kiitosta, hän onnistuu henkilökuvauksissaan sekä herättää myös muutaman sanan voimin koko ympäristön eloon. Eldorado koettiin selkeäksi ja helposti luettavaksi, samalla se kertoo kuitenkin väkevää tarinaa siirtolaisuudesta ja ystävyydestä.

-Kaisa