Salman Rushdie: Saatanalliset säkeet (1988)

Mitäpä arvelette Al-Latista ja Al-Uzzasta, sekä Manatista, kolmannesta ja viimeisestä? Nämä ovat yleviä joutsenia, joiden esirukousta voi toivoa.”

Kevätkauden 2018 lukupiirien teemana on kielletyt kirjat. Aloitimme komeasti Salman Rushdien Saatanallisilla säkeillä, jonka lukemista voidaan pitää sananvapaustekona.

Saatanalliset säkeet nostatti ilmestyessään vanhoillisissa muslimipiireissä suuria protesteja, ja Iranin johtaja ajatollah Ruhollah Khomeini julisti Rushdielle kuolemantuomion. Fatwan julistaminen johti siihen, että mm. kustantajia ja kirjakauppiaita kohtaan hyökättiin väkivaltaisesti ja jotkut jopa menettivät henkensä. Fundamentalistiset muslimit näkivät teoksessa vakavaa jumalanpilkkaa, profeetta Muhammedin ja hänen lähipiirinsä, koraanin sekä koko islaminuskon rienaamista. Rushdie itse totesi, että kirja oli maallisen ihmisen yritys ymmärtää uskonnollista henkeä, eikä se missään nimessä ole vihamielinen uskoa kohtaan.

Kirja jäi kesken monelta piiriläiseltä. Todettiin, että vaatii yllättävän paljon aikaa ja keskittymistä lukea se kokonaan. Teos koettiin melko sekavaksi, oli monia erillisiä tarinoita, joiden henkilöillä oli samoja nimiä. Myös tarinan punaista lankaa oli vaikea löytää, kirjassa oli paljon erilaisia teemoja eikä niitä vedetty varsinaisesti yhteen. Eräs piiriläinen huomioi, että kirjasta olisi voinut tehdä myös novellikokoelman, onhan Rushdie kirjoittanut niitäkin ansiokkaasti. Ehkä osa piiriläisistä tarttuukin Rushdien muihin teoksiin, tarinaniskentä oli kuitenkin sen verran vakuuttavaa.

Toisaalta oltiin myös tyytyväisiä siitä, että kirja oli valittu lukupiirikirjaksi, koska muuten siihen ei olisi ehkä koskaan tullut tartuttua. Siinä oli kiehtovia osioita, vähäeleistä huumoria, mielikuvituksen lentoa, maagista realismia ja symboliikkaa. Yksi keskeisistä teemoista oli hyvän ja pahan välinen taistelu, mutta piiriläisille jäi hieman epäselväksi, mihin siinä päädyttiin vai päädyttiinkö mihinkään. Toinen selvästi erottuva teema oli maahanmuuttajan näkökulma tämän yrittäessä luovia uudessa elinympäristössään, ja ne haasteet, joita tällaisessa tilanteessa voi kohdata niin oman päänsä sisällä kuin yhteiskunnankin taholta. Todettiin myös, että Rushdien täytyy olla monipuolisesti sivistynyt ihminen, jolla on valtavasti tietoa ja näkemystä voidakseen kirjoittaa tällaista tekstiä.

Islamilaisen kulttuurin heikko tuntemus epäilemättä vaikeutti tarinoiden avautumista. Allekirjoittaneella tämä havainto aiheutti halun perehtyä aiheeseen entistä paremmin, onhan se myös mitä ajankohtaisin asia. Ajankohtaisuutta nähtiin myös kirjan väkivaltaisissa tapahtumissa joiden kautta keskustelu sivusi myös vuoden 1918 tapahtumia Suomessa. Myös nykyään meillä on paljon vahingollisia stereotypioita kulttuureista ja ihmisryhmistä, joita emme tunne hyvin.

Islamista ja muslimeista puhuttaessa helposti unohtuu, että kyseessä on valtavan suuri joukko erilaisia ihmisiä, erilaisia yhteiskuntajärjestelmiä, erilaisia tapoja olla muslimi ihan samalla tavalla, kuin on lukemattomia erilaisia tapoja olla kristitty tai elää uskonnottomana kristityssä valtiossa. Tiedotusvälineiden välittämä kuva islamista ja muslimeista on täysin vääristynyt keskittyessään uutisoimaan vain negatiivisista asioista ja väkivallasta. Tällöin niin syyt ja seuraukset kuin myös se valtava enemmistö muslimeja, jotka elävät omaa elämäänsä kuin kuka tahansa meistä jäävät pimentoon. Tämä on omiaan kasvattamaan ennakkoluuloja ja vihaa muslimeita kohtaan, mikä itse asiassa sataa suoraan väkivaltaisten tahojen laariin oli kyse sitten muslimi- tai äärioikeistoterrorismista.

Jos islamin usko ja sen ajankohtaiset ilmiöt kiinnostavat, annan kirjallisuusvinkiksi Jaakko Hämeen-Anttilan tietokirjan, Uusi islamin käsikirja (2017). Se on yleistajuinen, helposti omaksuttava teos ja antaa hyvät edellytykset oppia tarkastelemaan islamia monipuolisesti sekä suhteuttamaan tällä hetkellä paljon puhuttavia ilmiöitä maailmanhistorialliseen kontekstiinsa. Suuri osa ennakkoluuloista ja peloista johtuu tietämättömyydestä. Meillä on tapana tarkastella asioita hyvin kapea-alaisesti omasta eurosentrisestä näkökulmastamme ja pitää itseämme ja kulttuuriamme jotenkin ylivertaisen hyvänä, vaikka sille ei todellisuudessa olisikaan perusteita.

 

-Tetta Saatanalliset sakeet

kuva: Kirjasampo.fi

Mainokset

Chimamanda Ngozi Adichie: Americanah (2013)

The English Book Club members spent their Christmas holidays reading a fascinating novel Americanah by Chimamanda Ngozi Adichie. Nigerian Adichie, born in 1977, is an award-winning novelist whose work has been translated into over thirty languages, including Finnish. She lives in both Nigeria and the United States. Americanah is Adichie’s third novel.

Americanah asks us to position ourselves regarding questions of race, identity, and belonging, as well as the priviledges and restrictions brought to our lives by the origins of our birth and the fact of our sex. Adichie’s main characters feature a strong female and a soft male, Ifemelu and Obinze, lovers since high school. While young, their Nigeria is ruled by the military; towards the end of the book a newly democratic state. After high school and a year or two of university studies in Nigeria, Ifemelu discovers an academic life in the United States. At first struggling to find her place in the foreign society, later graduating and launching a popular blog dealing with race issues Ifemelu seems to find her own voice. Meanwhile Obinze, due to the choicelessness of life after graduation in Nigeria, tries his luck in London. 15 years later both have returned to Nigeria to find their homeland and themselves again.

The multiplicity of themes and questions in Americanah is both exhausting and inspiring. What does it mean to be black or white? How does the relationship between Africa and the West represent itself to people in each sides? What is the role of being a male or a female in defining one’s life and ambitions? Finally Americanah also asks: Where do we belong to and why? What is the place we want to call home and to whom do we relate to? Where do we find happiness? Any of these would suffice as a theme of a successful novel alone. Adichie succeeds in binding them all to the story of Ifemelu and Obinze, although, in order to keep her novel within a reasonable length, some more in depth than others.

Members of our Book Club seemed to enjoy the novel – even with its nearly 500 pages, everyone attending the meeting had finished the book. While its themes are vast and various, the novel is easy to read, a delight in its language and description of places and people. Americanah is an intellectual book without being pretentious. The story of Ifemelu and Obinze takes a hold of you and does not let go, not even after the last page. Chimamande Ngozi Adichie convinced us deeply – many of us decided to read more of Adichie’s work in the future.

Americanah is warmly recommended to anyone who likes a good story that not only refreshes its reader but also gives food for thoughts.

-Piia-MariaAdichie

foto: librarything.com

Ngugi wa Thiong’o: Grain of Wheat (1967)

”The last five hundred years of European contact with Africa produced a body of literature that presented Africa in a very bad light and now the time has come for Africans to tell their own stories”, as Chinua Achebe, who has been considered as a forefather of modern African literature, writes in the preface of “A Grain of Wheat” by Ngugi wa Thiong’o (in the edition from 2012). The book was written originally in 1967, but since then the author has edited some parts for later version. At the book club, we all had our own, different editions, but could not come up with the idea of the parts that have been modified.

Ngugi wa Thiong’o’s acclaimed position as a rewarded Kenyan author gave some high expectations for the content of the book. Undoubtedly the theme of the book –  the wake of the Mau Mau rebellion and Kenya being just on the verge of gaining the independency from Britain  in the early 1950´s – has defined it to be one of the most important works that has witnessed Kenya´s process of becoming an independent country. There are heroic actions and heroic characters among the oppressed in the book, but that is only a one side of the harsh reality.

A heroic character is Mugo, a hardworking peasant, who once as an orphan boy was raised by her drunkard aunt, is a man who is appreciated by his society. He is living alone, and seems to be content with his somewhat unsocial way of living. As he once stands to defend a fellow village woman against a policeman, he gains the status of a hero. This equals with the status that once had belonged to a man called Kihika; him who had understood the importance of resisting the colonial power and violence. Another important character in the story is Gikonyo, a husband to Kihika´s sister, who also shows a lots of courage through his resistance.

One of the defining questions for the reading of the book could be formulated as “what or whose is the voice in the book”?  It was easy to see that the voice belongs mainly to the repressed, who are fighting against tyranny and authority which equals with the white male patriarchy of the colonialists.
The voice in Ngugi´s text is very masculine, as well. We do hear some women voices (eg.Mumbi´s), but the story is mainly focusing to the world of men. Men are pondering what is the responsibility of a man to himself and what is the responsibility to the community that surrounds us. We also wanted to raise a theme of “a hero versus a traitor”; how delicate and fine is the line between these two human features. And how easily features such as silence and inarticulateness can be interpreted as depth and courage of human nature.

Due to a lack of female voices, the book was unfortunately felt a bit outdated. A classic in the genre of African literature, however…

-Marikagrain of wheat                                                              foto: librarything.com

Emmi Itäranta: Minnet av vatten

Minnet av vatten (Teemestarin kirja) handlar om 17-åriga Noria Kaitio som i bokens början går i lära hos sin far för att bli temästare.

Boken utspelar sig någon gång i framtiden och det har skett stor klimatologiska och geografiska förändring under de senaste århundradena. Havsvattnet har stigit och tagit över en stor del av markområdena och samtidigt råder det stor brist på färskvatten. Det vatten som finns behärskas och ransoneras hårt av staten Nya Qian som har tagit över hela Europa. Vattenransonering och lagen upprätthålls med hårda militära medel.

Som temästare har Norias familj kunskap om en dold källa som förser dem och tehuset med färskt källvatten. Nu har militären fått misstankar om källans existens och gör allt vad de kan för att hitta den. Vi möter olika personer i Norias omgivning och ser hur de påverkar hennes liv och de val hon gör.

Bokens språk är vackert och översättningen mycket välgjord. Författaren lämnar mycket i texten öppet och låter t.ex. läsaren själv dra sina slutsatser om vad som har hänt för att världen nu är i det skick den är. Boken går framåt i långsam takt och det är ganska skönt att läsa en sådan berättelse emellanåt.

Detta finns egenheter i bokens röda tråd, men det är ingenting som man som läsaren fäster någon större vikt på. Berättelsen dra läsaren med sig av bara farten och man vill läsa vidare.

Bokcirkeln rekommenderar boken varmt.

-Toveminnet av vatten                                                        Bild: Boksampo.fi

 

Nadine Gordimer: Julys folk

Temat för vårens bokcirkel är förbjudna böcker. Till den första träffen hade vi läst Nadine Gordimers Julys folk (utkom på engelska 1981, svenska 1982) som varit förbjuden i två repriser, först bannlystes den av apartheid-regimen men senare när maktfördelningen förändras ansågs den intressant nog vara både rasistisk och nedlåtande.

Vi får ingen mjuklandning eller introduktion till händelseförloppet i boken. Ett inbördeskrig har brutit ut i Sydafrika och vi befinner oss några år framåt i tiden. Familjen Smales har inte flytt fältet, som så många andra vita utan undkommer striderna genom att följa med sin svarte tjänare July till hans hemby i bushen. När boken börjar har de redan installerats i Julys mors lerhydda, som är inredd med en järnsäng för föräldrarna och bilsäten för barnen. Golvet är trampad jord och gödsel, taket av halm och framför dörröppningen hänger säckväv. Kontrasten till det gamla livet är enorm.

I stamsamhället förskjuts alla perspektiv. Några referensramar finns inte längre. Familjen Smales mister den privilegierade ställning som de vant sig vid, medan den tidigare så undergivne July får ny myndighet och makt bland de sina. Samspelet mellan huvudpersonerna förändras, alla söker sin plats i den nya situationen. Det är på mannen i familjen, arkitekten Bam Smales, förändringen märks bäst. I Johannesburg var han som vit sydafrikan en man med politisk och social status, en man att räkna med. Satt ur sitt sammanhang i bushen, har han förlorat sin sociala funktion som familjeförsörjare, make och far. Bam och hustrun Maureen har slutat tänka på varandra som makar. Barnen tyr sig snart till July och hans folk. De börjar snart lära sig språket och härmar de andra barnens sätt att vara och röra sig. Man kan kanske tycka att barnens anpassning till den nya vardagen går förvånansvärt smärtfritt.

Bokcirkeldeltagarna upplevde att personskildringen i boken var väldigt ytlig och att man inte fick någon egentlig uppfattning om personerna. Samtidigt kan detta ha varit ett medvetet grepp av författaren. Familjen Smales förstår ju inte vad byborna säger och kan därför inte få någon djupare uppfattning om dem. Läsaren får känna sig lika utanför som den vithyade familjen. Samtidigt är familjemedlemmarna själva förvirrade i sina nya roller och i sitt fullständiga beroende av Julys välvilja och lojalitet.

Språket kännetecknas av långa meningar och många inflikade parenteser. Det kunde kännas lite jobbigt att läsa. I en recension skriven av en person född i Afrika kan man läsa att Gordimers språk, åtminstone på engelska, har naturlig afrikansk rytm.

Lika tvärt som boken började, slutar den med att Maureen springer mot en helikopter som landar i bushen. Hon vet inte mot vem hon springer, kommer hon att möta svarta eller vita, vänner eller fiender. Läsaren lämnas i ovisshet om hur det går för Maureen och resten av familjen.

I bokcirkeln diskuterade vi hur tidlösa bokens teman är. Man kan se paralleller till de förändrade maktstrukturerna i den situation invandrare ofta hamnar, där mannen mister sin tidigare naturliga auktoritet. En annan aktuell fråga är det utanförskap bristen på språkkunskaper för med sig. Julys folk gav inte som berättelse upphov till starka känslor men den ledde till intressanta diskussioner i bokcirkeln.

-Helena Julys folk

Bild: Boksampo.fi

 

Jari Tervo: Suomemme heimo (2001)

Marraskuussa lukupiirissä kysyttiin: Onko monialaluusereista lukeminen kiinnostavaa?

Tervon kirja ärsytti. Sitä oli vastenmielistä lukea. Siinä oli liikaa typerää kohellusta ja väkivaltaa. Kirjan (ja Tervon) ylenpalttinen nokkeluus rasitti. Tarinan kiemuroita kuljetetaan läkähdyttävällä vauhdilla. Kirja, jolla on ADHD. Tuli ikävä suvantokohtia.

Tervon kirja kertoo muukalaisvihamielisyydestä. “Kirjan Raappana-hahmon perustelut muukalaisvihamielisyydelle ovat täsmälleen sellaisia, joita löytää nykyään mistä tahansa suomalaisista nettikeskustelusta”, Tervo toteaa Ylen 101 kirjaa -sarjan haastattelussa.

Raappana on yksi Tervon monialaluusereista. Kiihkeästi muukalaisia ja vihreitä vastustava vanha mies. Sokea mies monella tapaa. Mutta ei hänkään ole vain yhtä. Kirjassa kuvataan Raappanan ja hänen vaimonsa välistä rakkautta kauniisti. Kirjassa on paljon rakkautta ja sen eri ilmentymien kaipuuta.

Tervo nivoo taitavasti yhdenpäivänromaanin kaikki osat yhteen. Tapahtumien keskipisteessä on lastenvaunuissa uinuva piltti, jota kuskataan pitkin Rovaniemeä arktisen hulluuden vimmassa, ja joka kirjan lopussa kellii isoisänsä sylissä. Suomemme heimon uusi jäsen.

Jos ikinä on kirjan viimeinen lause ollut tärkeä, niin tässä.

– Anne

Suomemme heimo

Kuva: Kirjasampo.fi

Doris Lessing: The Grass is singing (1950)

The Grass is singing, the debut novel by Doris Lessing, was first published in 1950, soon after Lessing had left Africa for Europe. Doris Lessing was born in Persia, but spend the most part of her young years in Rhodesia (Nowadays Zimbabwe), until at the age of 30, she decided to move to England with her son. The book was published in Europe as well as in America, and the impacts of this publishing was not left unnoticed: in 1956 the Rhodesian government declared their decision and claimed her right to return to the country.

It was a good decision to start the season on African literature with this novel. The book clubbers seemed to enjoy the reading. The structure of the book, namely the order of the events is memorable. The start of the story has a features of detective story, but the flow is gradually changing into a compelling drama, where events follow after another, yet the pace of life in the story is starting to slow down. Towards the end, the pace of the narration seems to be coming to a standstill.

Lessing has an incredibly subtle way of depicting the atmosphere of African countryside of the late 1940’s. She sees the colours, she conveys the abundance of nature’s phenomena. The wife of Dic, Mary, once a city girl, is now living in the countryside and is set at the mercy of the unpredictable changes of the seasons. Her previous social life in the office has been replaced by home which for her is only an uncomfortable shack and the nature around her does not provide any stimulus. The novel deals with the issues such as opression, heat, isolation, repressed sexuality, and the tensions between white and black people. A highly recommended book for anyone who wants to read a psychological novel set in the early years of racial segregation.

-Marika

                                                 0062294997.01._SX450_SY635_SCLZZZZZZZ_

                                                                 foto: Librarything.com