Mati Unt: Syystanssi

Syystanssi (1979) otettiin ilmestyessään Virossa innostuneesti vastaan, ja kirja herätti vilkasta keskustelua. Sitä pidetään Untin pääteoksena. Untin esikoisteos, nuorisokuvaus Hüvasti, kollane kass (Hyvästi, keltainen kissa, 1963) puolestaan aiheutti skandaalin ja antoi virolaisille nuorille oman äänen. Unt kirjoitti uransa aikana lukuisia muita romaaneja ja näytelmiä ja toimi myös dramaturgina ja lehtikolumnistina. Hän uudisti Viron kirjallisuutta kokeellisella tyylillään. 

Syystanssi herätti lukupiiriläisissä ristiriitaisia vaikutelmia. Osan mielestä episodimainen näkökulmatekniikka toimi hyvin, osan mielestä se oli vähän sekava. Osa näki kirjassa sarkastista huumoria, osa koki tekstin vakavana ja tylsänä. Joidenkin mielestä kirja oli yllättävän ajankohtainen esimerkiksi ottaessa esiin ilmastonmuutokseen liittyviä asioita, toiset ajattelivat että se ei ole kestänyt aikaa kovin hyvin. Kirjan nähtiin kuitenkin olevan tunnistettavasti 1970-luvun teos.

Tekstin kokeellinen ja tajunnanvirtamainen tyyli ihastutti osaa piiriläisistä, mutta joidenkin mielestä tarinaa oli hankala seurata. Muutamat kirjan henkilöistä esimerkiksi tekivät listoja erilaisista asioista. Jos jaksoi lukea luettelot läpi, niistä saattoi avautua yllättäviäkin näkökulmia ja vähäeleistä huumoria. Yksityiskohtien rikasta kuvausta kiiteltiin.

Untin tekstistä välittyi vaikutelma, että hän oli monipuolisesti sivistynyt, paljon lukenut ja aikaansa tiiviisti seuraava henkilö. Se näkyi muun muassa runsaina viitteinä länsimaisen kulttuurin tuotoksiin ja lännen ajankohtaisiin tapahtumiin ja politiikkaan. Samalla venäläisyyden poissaolo tekstissä kiinnitti huomiota, se oli kirjailijalta epäilemättä tietoinen valinta. Tarina keskittyi seuraamaan (oletettavasti) etnisesti eestiläisten ihmisten elämää ja ajatuksia.

Henkilöiden elämiä leimasi enemmän tai vähemmän ankeus, ja jokaisella heistä oli omat keinonsa paeta kokemaansa arjen harmautta. He eivät kuitenkaan olleet kiinnostuneita tavoittelemaan niinkään materiaa, vaan heidän unelmansa liittyivät enemmän aineettomiin asioihin. Tämä voi tietysti liittyä Neuvosto-Virossa elettyyn todellisuuteen, jossa tavallisilla ihmisillä ei välttämättä ollut paljon mahdollisuuksia nousta vaurauden portaita ylöspäin. Toisaalta kyse voi olla myös kirjailijan omista näkemyksistä siitä, mikä elämässä on tärkeää. Kelta-siniruutuisen, amerikkalaisen takin symboliikkaa voi miettiä, varsinkin kun kirjan lopussa sen annettiin ensin ymmärtää aiheuttaneen yhden kuoleman, vaikka niin ei sittenkään tainnut olla.

Syystanssi kuvasi ristiriitaisten henkilöidensä kautta ennen kaikkea ihmistä ja inhimillisyyden erilaisia ulottuvuuksia. Henkilöiden elämäntapahtumien avulla näytettiin, miten kukaan meistä ei ole yksioikoinen, jokaisessa on monia sävyjä ja puolia. Inhimillisyyden kirjoa kuvattiin lempeällä ja toteavalla tavalla. Muutenkin kirjassa oli perusvireenä mieto lempeys: myös potentiaalisesti uhkaavat tilanteet kääntyivät jotakuinkin parhain päin. Tähän poikkeuksen teki tietysti kirjan loppu, mutta sekin versoi eri suuntiin.

Kirjassa käsiteltiin myös (post)modernin ihmisen vieraantumista lajitovereistaan, toisten ohi kulkemista arjessa, yksinäisyyttä ihmisten keskellä. Mustamäen lähiö antoi tarinalle puitteet. Asuinympäristöstä oli tehty mahdollisimman samankaltainen ja yksitoikkoinen arkkitehtonisten ratkaisujen kautta. Ihmiset asuvat vieri vieressä ja päällekkäin toistensa kanssa, mutta vuorovaikutusta on siitä huolimatta tai juuri siksi niukasti. Moni suomalainen pystyy epäilemättä löytämään tästä kirjasta yhteneväisyyksiä omiin kokemuksiinsa, ei ainoastaan runsaan viinanjuonnin takia.

Ensi keväänä lukupiirissä luetaan erityyppisiä jännityskirjoja. Makoisaa ja rauhallista vuodenvaihdetta!

-Tetta

0_6475608128255924763

                           Kuva: Kirjasampo.fi

Mainokset

John Banville: Ancient Light

Ancient Light, a book by an Irish author John Banville, was published in 2012. John Banville is renowned author who has written multiple works, and who is known for his ambitious way of writing. He was awarded Booker Prize in 2005 for his work The Sea. Ancient light is en ending part of trilogy, preceded by Eclipse (2000) and Shroud (2002). For some reason, this interesting piece of information was left out from the book cover, the fact that on retrospective might explain the confused feeling that reading of the book had left behind – characters, their relations and motives were like a part of an unfinished puzzle. This trilogy, however,  concerns the characters Alexander and Cass Cleave. In this particular book, Cass is already gone and only mentioned every now and then.

It is almost a mission impossible to even begin to write the storyline of this novel. To read the writing of Banville is more like following an act of a play or a movie, played in a slow motion. As a conclusion, the whole group of our book club agreed that the plot (if there even was a plot?) is not the main focus in the book… but the focus lies more on a description of the scenes: how everything moves forward, what is there to be seen or what is left out, whether the whole scene is part of Alex´s imagination, or perhaps even an invention of his mind. For example, the first encounter between him and Mrs.Gray (the mother of his friend, and a soon-to-be lover) happens through a specific mirror that reflects her image in many parts and through different angles. At first glimpse, she is like a ”fragmented woman”.

The works of Banville are often described as more prose poem than novel (according to Wikipedia). It is true that there is something magical, aesthetic beauty in his style of writing; Sharp-sighted details in descriptions, in which there was some lightness on the surface, yet something heavy in the deeper level. Also, we agreed on Banville´s choice of words to be quite difficult or out of ordinary to a foreign reader. Dictionary was needed quite often … To give just one example, we come to learn that the daughter of Alex, Cassie, who is dead now, suffered since childhood from Mandelbaum´s syndrome. Is that a real disease or just Banville´s invention, we were wondering among other things.

The memories of his teenage years by Alexander, who is now an aged man and who is about to star a leading role in the movie for the first time in his life, were considered unreliable and unbelievable by some of us. The relationship between a younger boy and older woman was considered a bit nasty. Catholic regime regulated the need for confessions and absolutions, after ”the sinful deeds”… Yet, there was nothing else specific that could be described as ”typical Irish” in the novel but the existence of religion.

-Marika

Banville  Image: Librarything.com

 

Viivi Luik: Varjoteatteri

Lukupiirin syyskaudella juhlistamme satavuotiasta naapurimaatamme Viroa lukemalla virolaista kirjallisuutta. Ensimmäisenä lukulistalla on Viivi Luikin hauska, mutta melankolinen Varjoteatteri.

Varjoteatteri ilmestyi vuonna 2010. Kirja kertoo Luikin ja hänen diplomaattimiehensä Jaak Jõerüütin ajasta Roomassa, jossa Jõerüüt työskenteli Viron suurlähettiläänä vuosina 1998—2003. Tarina alkaa kuitenkin jo vuonna 1949, kun nuori Viivi näkee kuvan Rooman Colosseumista hylätyn talon lattialla Virossa. Talonväki on kyyditetty Siperiaan.

”Kyydittäjien kuraiset saapaanjäljet näkyivät vielä hyvin puhtaassa lattiassa. Kuin leimasimien jäljet. Ne syöpyivät Viron lattioihin ikuisiksi ajoiksi.”

Tästä kuvasta alkaa kirjan päähenkilön matka kohti Roomaa. Luikin tie Roomaan kulkee Helsingin ja Berliinin kautta. Kirjassa liikutaan paitsi pitkin Eurooppaa myös ajassa. Milloin ollaan miehitetyssä Virossa, milloin nuorena runoilija Berliinissä, milloin diplomaatin puolisona Helsingissä.

Kirja on pullollaan herkullisia yksityiskohtia. Asunnon etsintä Roomassa ei ole helppoa, ja Luik vie lukijansa asuntonäyttöihin kolmeen hyvin erilaiseen asuntoon. Erikoisia asuntoja esittelevät vielä erikoisemmat naiset. Hammaslääkärissäkäynti on oma lukunsa, näytöksensä, teatteriesityksensä. Oma kohtauksensa on myös halvan junalipun ostaminen. Ja välillä Luikin kaiken näkevä katse suuntautuu luita putsaavaan lapseen.

Luik kuvailee roomalaista luonteenlaatua hurmaavasti.

”Roomalaisten mielestä kaikki ne maat, jotka jäivät Rooman imperiumin rajojen ulkopuolelle, ovat edelleen barbaarien maita, epämääräisiä seutuja ja paikkoja, joista ei tiedetä muuta kuin että siellä sataa lunta, syödään rasvaa ja läskiä, ei osata rukoilla, ei leikata hiuksia, ei ommella pukuja, ja joissa eletään asiantuntemattomasti. Siellä ei osata laittaa ruokaa eikä arvostaa kauneutta. Siellä ei tunneta pelin hurmaa eikä osata punoa hienosyisiä juonia.”

Varjoteatteri on huikea tarina itseksi tulemisesta. Luikin matka Roomaan on myös kertomus siitä, miltä tuntuu kotimaansa menettäminen. Kun maa viedään, piirretään rajat verellä.

-Anne

Luik

kuva: Kirjasampo.fi

Sebastian Barry: The Secret Scripture

Sebastian Barry is a novelist, a poet and a playwright from Ireland, whose some of the works have been listed for literary prizes and been twice awarded the Costa Book of the Year. Yet, the fact that no translations to Finnish exist, raised a justified question mark among the readers of our book club. Even though his list of works is notable, e.g. 9 novels – the first one Macker´s Garden in 1982, and his latest Days Without End in 2016 – nothing seems to be available for Finnish readers.

The story in Secret Scripture (2008) is told by two characters, namely by the voices of Roseanne and Dr Grene, whose lives are intertwined in Roscommon Mental Hospital. Roseanne is a patient, an old woman who has spent many decades in this protected institution in Sligo, on the Northwestern coast of Ireland. Dr Grene is a doctor, who has been living and working in Sligo for ages, and becomes now more aware of this patient of his as the asylum needs to demolished. Who is she really, and how did she end up in the mental institute?

Reader is taken back to the historical years of Ireland, as the turmoil years of independence lie in the background (the first decades of the 20th Century). The fighting between IRA (the army of the Irish Republic) and the British security forces can be heard and we understood it to be a traumatic experience for the villagers, whose lives are determined heavily based on values such as religion, social status and gender. Roseanne´s family can feel this in their backbones, as they do not belong to the Catholic church. Roseanne, who was then a small girl,  is set to become independent in her early years of adolescence, and her days will become filled with work and music. The hotel Plaza with its’ entertainment – food, drinks and jazzy tunes – becomes her liberator. However, this all will change as she meets her future husband, Tom Mcnulty. Her status as a married woman in Catholic Ireland is something else, and Roseanne comes to learn this in a harsh way.

The Secret Scripture proved to be a part of a McNulty family history. We came to learn that at least Tom McNulty´s brothers get their own stories in ”the Whereabouts of Eneas McNulty” and ”The Temporary Gentleman”. Maybe this explains a bit of the after thoughts of the reading experience: there were many characters in the story who were introduced only lightly or whose stories were felt to be left incomplete. This bothered a bit.  Even though the events of the stories were found rather gloomy, bleak and even sentimental to some extent, some readers did find the the stories withing the stories interesting and glimpses of humour, which managed to ”ease the pain”.

Barry´s way of writing is somewhat elegant, poetic and down-to-earth, at the same time. He has a gift taking the reader to a time journey that is not too complex nor boring. There were likes and dislikes, a varied views of the reading experience, but Barry´s gift of writing was not denied.

-Marika

 

barryImage: Librarything.com

 

Tode Emil : Gränsland

Emil Tode är pseudonym för Tõnu Õnnepalu

Õnnepalus stora genombrott efter tre poesiböcker, debutromanen Gränsland, utkom på estniska 1993 och översattes till svenska 1995. Det är fråga om 1990-talets mest översatta estniska bok, som också belönats med Baltiska rådets litterära pris.

Boken är skriven som korta bekännelsebrev till någon vid namn Angelo. Vi förstår att huvudpersonen har ett brott att bekänna men han förirrar sig alltid i annat – minnen från barndomen i en fattig öststat och observationer av hur hans landsmän beter sig i ett öppet Europa, närmare bestämt Paris, där berättaren befinner sig. Han är där för att översätta fransk poesi till sitt eget språk, men det lyckas inte. Språken är för olika. Han har haft en äldre, förmögen älskare, som han talar föraktfullt om. Ett starkt tema är utanförskapet, dels det geografiska och politiska, dels det sexuella. Boken bärs inte upp av intrigen, i stället av det vackra språket, av fantasier och idéer.

I bokcirkeln var vi överens om att språket var vackert och att man märker att författaren börjat som poet. I övrigt var vi alla mer eller mindre konfunderade. Huvudpersonen var vidrig och obehaglig. Vi funderade på om hans förhållande med den förmögna fransmannen skulle uppfattas som en parallell till de forna fattiga öststaternas förhållande till det öppna och rika väst.

Hade vi läst den tjugo år tidigare, då det politiska läget var ett annat och också homosexualitet var mera tabubelagt, hade vi kanske sett större förtjänster i den. Den fragmentariska berättarstilen och en massa osäkerhetsmoment – kunde man lita på berättaren, hur hängde saker och ting ihop, vad var egentligen sant?- gjorde att man som läsare hakade upp sig på dessa frågor i stället för att strunta i dem och njuta av det målande, poetiska språket.

Än en gång kunde vi konstaterade att vi läst en bok som vi utan bokcirkeln inte skulle ha läst…

-Helena

Tode

foto: biblioteket

Salinger, J. D. : Sieppari ruispellossa

”Oli miten oli, mä kuvittelen mielessäni, että sellasella isolla ruispellolla on paljon pikkulapsia leikkimässä jotain. Tuhansia pikkulapsia, eikä paikalla ole ketään – siis ketään isoa – paitsi mä. Ja mä seison jonkun hirveän kalliojyrkänteen reunalla. Mun tehtävä on sellanen että mun täytyy siepata kaikki, jos ne meinaa pudota jyrkänteeltä – siis jos ne juoksee eikä katso minne ne menee, mun täytyy ilmestyä jostain ja siepata ne. Sitä mä tekisin päivät pitkät. Mä olisin vaan sellanen sieppari ruispellossa. Mä tiedän että se on hullua, mutta se on ainut mitä oikeasti haluaisin olla. Mä tiedän että se on hullua.” (Salinger: Sieppari Ruispellossa. Suomennos Arto Schroderus)

Lukupiirin kiellettyjen kirjojen sarjan viimeinen teos Sieppari ruispellossa ilmestyi vuonna 1951. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1961 Pentti Saarikosken kääntämänä. Toinen suomennos ilmestyi 2004. Silloin kääntäjänä oli Arto Schroderus. Lukupiirissä oli molempia käännöksiä ja oli kiinnostavaa vertailla niitä. Saarikosken käännös tuntuu tänä päivänä yliampuvalta, Schroderuksen kieli istuu aikaan paremmin.

Mikä teki Sieppari ruispellossa -kirjasta kielletyn? Tätä pohdittiin lukupiirissä paljon. Mistä moinen haloo? Toki teoksessa on roisia kielenkäyttöä ja slangia (Saarikosken käännöksen mukana on sanasto, joka pikemminkin huvittaa kuin hyödyttää). Auktoriteetteja vastustetaan, uskontoa vastustetaan. On päihteitä, seksiä, väkivaltaa. Nykylukija ei moisesta kuitenkaan hätkähdä.

Kaiken mesoamisen takaa löytyy kulturelli nuori mies, jota riivaa suuri suru pikkuveljen menetyksestä. Veljen kuolemaa ei käsitellä perheen sisällä mitenkään, ja suru pyrkii ulos purskauksina ja saa päähenkilön välillä käyttäytymään ihan dorkasti (= typerästi J).

Kirjan päähenkilö ja kertojaminä Holden Caulfield on lukupiirin mielestä hurmaava ja ristiriitainen hahmo. Hän on toisaalta tavattoman huolehtivainen pikkusiskoaan kohtaan ja toisaalta taas kovin ylimielinen. Nuoruuden hybris on vahvasti läsnä.

Holdenin huumorintaju on lyömätöntä ja hänellä on hieno liioittelun lahja: ”Isää voit lyödä vaikka tuolilla päähän ilman että se herää, mutta äidille riittää että yskäiset jossain Siperiassa, niin se kuulee.”

Vaikka Holdenin kipuilua on välillä tukala seurata, on Sieppari ruispellossa lämmin ja ihana kirja.

– Anne

 

catcherkuva: librarything.com

 

Petina Gappah: The Book of Memory (2015)

The last choice for the reading of our dear English speaking book club under the theme Africa in Fiction, as seen from the Inside and the Outside of the Continent ended to the very same country from where we started this year´s book readings: Rhodesia was the land in Doris Lessing´s the Grass is Singing, and now we ended our literal journey to Zimbabwe, once known as Rhodesia but since 1980 known as Zimbabwe. (Mind though that Zimbabwe had already announced its’ independence 15 years before).

Pettina Gappah´s “The Book of Memory” was published in 2015. It took six years for her to finish the story, after her breakthrough with her first short story collection “An Elegy for Easterly”. In “The Book of Memory”, she writes in English, yet adds, from time to time, some sentences in Shona, her first language.

The focus on the book lies on an albino woman, Memory, or Mnemosyne, who is imprisoned in Zimbabwean penitentiary, on a death row convicted of murdering a wealthy white man, also known as her adoptive father. She starts to write down her life story, and from early on, we come to learn that her life, as she recalls it, was turned upside down, not actually as a consequence of the death of Lloyd, but as a consequence of “a long-ago day in August when the sun seared my blistered face and I was nine years old and my father and my mother sold me to a strange man”.

This special feature or flashback of her life defines her life as who is now and how the reader interprets her life to be. Also, as due to her albino appearance, which means that she lacks skin pigment, she is somehow stigmatized by her surrounding society: she is considered to be an outsider with her special features.

Petina Gappah writes an intriguing novel, where plot is being developed in the dialogue between the present and the past. Some of our book club readers found this way of telling too complicated in its’ structure, but some did not mind too much. Also, some sentences expressed in Shona language was felt confusing as the lack of translation left the meaning untouched (unless the reader puts an effort to find a dictionary). Despite these few flaws, Gappah way of writing feels fresh. She  touches upon different social levels of the Zimbabwean society and gives some glimpses on the historical past. The personal tragedy in the story is almost too unbearable, but Gappah manages to write it down in a manageable voice.

-Marika

gappahphoto: Librarything.com