Moshin Hamid: Exit west

Mohsin Hamid (s. 1971) on syntynyt Pakistanin Lahoressa. Hän on asunut elämänsä aikana useissa maailmankolkissa, mm. New Yorkissa, Kreikassa ja Lontoossa. Exit West on Hamidin neljäs romaani ja se sai Man Booker Prize -ehdokkuuden vuonna 2017.

Romaanissa päähenkilöt Nadia ja Saeed joutuvat pakenemaan sotaa nimettömästä maasta. Lähtö tapahtuu mysteerisen oven kautta: ovia muualle maailmaan aukenee salaisissa paikoissa, joiden sijainnit tietävät vain harvat, ja tiedosta joutuu maksamaan rahaa. Nadia ja Saeed päätyvät ensimmäisestä ovesta Kreikan saarelle pakolaisleirille, josta matka jatkuu uusien ovien kautta muihin maihin.

Kirjassa käsitellään erityisesti pakolaisuutta mutta yleisemmin myös siirtolaisuutta. Päätarinan lomassa on väläyksiä muista ihmiskohtaloista eri puolilla maailmaa, miten ihmiset kaikkialla löytävät ovia, joista siirtyä uusiin paikkoihin paremman elämän toivossa. Tämä hyppysellinen maagista realismia oli aluksi yllättänyt osan piiriläisistä, mutta jonkin ajan päästä se alkoi tuntua ihan järkeenkäyvältä. Ovien voi tulkita symboloivan epävirallisia reittejä, joita ihmiset joutuvat käyttämään päästäkseen pakenemaan sotaa ja vainoa. Kuitenkin tarinan edetessä ovista oli omituisen helppoa kulkea, toisinaan jopa molempiin suuntiin milloin itse halusi.

Miten kauan maailmassa vielä on olemassa turvallisia paikkoja? Kenellä on oikeus päättää siitä, kuka saa elää turvallisissa oloissa ja kuka ei?

”Kaikkein eniten Nadian huomiota kiinnitti se, miten jotkut maahanmuuton vastustajista vaativat maahanmuuttajien kertakaikkista teurastamista, ja se oli silmiinpistävää nimenomaan koska se oli niin tuttua, samanlaista raivopäistä puhetta oli hänen kotikaupungissaan kuultu kapinallistaistelijoiden suusta. Hän jäi miettimään, olivatko hän ja Saeed saaneet mitään muuttamalla pois, vai olivatko kasvot ja rakennukset vain vaihtuneet mutta ahdinko pysynyt pohjimmiltaan samana.” (s. 128)

Aihe on valitettavan ajankohtainen. Juuri ennen tätä lukupiiriä Turkki hyökkäsi kurdien kimppuun Syyriassa, ja sadat tuhannet ihmiset ovat taas joutuneet lähtemään pakomatkalle. Muut sodat, levottomuudet ja ilmastonmuutos pakottavat jatkuvasti valtavia määriä ihmisiä jättämään kotinsa ja heittäytymään täysin epävarman tulevaisuuden armoille.

Romaanissa kuvattuun pakolaisen kokemukseen oli piiriläisten mielestä helppo samaistua. Monilla piiriläisillä oli esimerkiksi sukulaisia, jotka olivat joutuneet lähtemään Karjalasta evakoiksi. Ei ole mitään varmuutta siitä, etteikö kuka tahansa meistäkin voisi joskus joutua lähtemään, kun maailmassa myllertää. Nadian ja Saeedin kotimaa paikannettiin jonnekin Lähi-Itään, mutta kirjailijan tekemä valinta olla kertomatta lähtömaan nimeä viitannee juuri pakolaisuuden globaaliin luonteeseen. Keskusteltiin myös yhteiskuntiemme äärimmäisestä haavoittuvuudesta. Ei tarvitse kuin tuhota esimerkiksi sähkönjakelu ja ollaan pahassa pulassa monin eri tavoin.

Teksti eteni kuvaillen tapahtuman toisensa jälkeen ilman ylimääräistä dramatiikkaa, ja ilmitasolla tunteet oli etäännytetty lukijasta. Tämä koettiin yhtäältä pinnalliseksi, jopa kylmäksi tavaksi kertoa tällaista tarinaa, toisaalta tyylikeinoksi, joka helpotti lukemista. Rivien välistä sekä kauniista, soljuvasta kielestä oli kuitenkin mahdollista löytää hyvinkin syviä ja koskettavia elementtejä ja mahdollisuuksia erilaisiin tulkintoihin.

Henkilökuvauksen koettiin olevan ennakkoluuloja murtavaa. Esimerkiksi Nadia oli modernisti ajatteleva itsenäinen nainen, joka kuitenkin halusi käyttää mustaa kaapua, jotta sai olla rauhassa miesten huomiolta. Hän oli myös seksuaalisesti aktiivisempi kuin Saeed, joka mieluummin pitäytyi vähän perinteisemmissä käytännöissä ja oli muutenkin kallellaan uskonnon ja perinteiden suuntaan. Nadian ja Saeedin kotimaassa miehet vaikuttivat elävän vapaammin kuin naiset, jotka joko joutuivat sopeutumaan miehelle alisteiseen asemaansa tai ottamaan aktiivisemmin kantaa omiin elämänvalintoihinsa ja ajattelemaan itsenäisemmin.

Kirjan nähtiin kuvaavan myös kauniisti yhden ihmissuhteen elinkaarta, ystävyyttä ja yhdessä selviämistä. Kaksi ihmistä tapaa, rakastuu, alkaa jossain vaiheessa kasvaa erilleen ja lopulta molemmat lähtevät omille teilleen. Kirjan lopputapahtumat koettiin lohdullisena. Tarina tulkittiin myös hieman pamflettityyliseksi, poliittisesti korrektiksi saduksi. Exit westin sydän oli piiriläisten mielestä toivo paremmasta maailmasta. Siinä elää voimakkaana ajatus humaanista ihmisyydestä, siitä että kaikki maailman ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia, ja heidän olisi mahdollista elää sovussa keskenään. Toisaalta kirjan dystooppiset maailmat ja tapahtumat, samalla pelottavan todenmukaiset ja ajankohtaiset, haastavat tätä uskoa. Mutta silti: kaikki me katsomme samaa kuuta, asumme saman pallon pinnalla, saman taivaankannen alla.

-Tetta

Kuva: Kirjasampo.fi

Mati Unt: Syystanssi

Syystanssi (1979) otettiin ilmestyessään Virossa innostuneesti vastaan, ja kirja herätti vilkasta keskustelua. Sitä pidetään Untin pääteoksena. Untin esikoisteos, nuorisokuvaus Hüvasti, kollane kass (Hyvästi, keltainen kissa, 1963) puolestaan aiheutti skandaalin ja antoi virolaisille nuorille oman äänen. Unt kirjoitti uransa aikana lukuisia muita romaaneja ja näytelmiä ja toimi myös dramaturgina ja lehtikolumnistina. Hän uudisti Viron kirjallisuutta kokeellisella tyylillään. 

Syystanssi herätti lukupiiriläisissä ristiriitaisia vaikutelmia. Osan mielestä episodimainen näkökulmatekniikka toimi hyvin, osan mielestä se oli vähän sekava. Osa näki kirjassa sarkastista huumoria, osa koki tekstin vakavana ja tylsänä. Joidenkin mielestä kirja oli yllättävän ajankohtainen esimerkiksi ottaessa esiin ilmastonmuutokseen liittyviä asioita, toiset ajattelivat että se ei ole kestänyt aikaa kovin hyvin. Kirjan nähtiin kuitenkin olevan tunnistettavasti 1970-luvun teos.

Tekstin kokeellinen ja tajunnanvirtamainen tyyli ihastutti osaa piiriläisistä, mutta joidenkin mielestä tarinaa oli hankala seurata. Muutamat kirjan henkilöistä esimerkiksi tekivät listoja erilaisista asioista. Jos jaksoi lukea luettelot läpi, niistä saattoi avautua yllättäviäkin näkökulmia ja vähäeleistä huumoria. Yksityiskohtien rikasta kuvausta kiiteltiin.

Untin tekstistä välittyi vaikutelma, että hän oli monipuolisesti sivistynyt, paljon lukenut ja aikaansa tiiviisti seuraava henkilö. Se näkyi muun muassa runsaina viitteinä länsimaisen kulttuurin tuotoksiin ja lännen ajankohtaisiin tapahtumiin ja politiikkaan. Samalla venäläisyyden poissaolo tekstissä kiinnitti huomiota, se oli kirjailijalta epäilemättä tietoinen valinta. Tarina keskittyi seuraamaan (oletettavasti) etnisesti eestiläisten ihmisten elämää ja ajatuksia.

Henkilöiden elämiä leimasi enemmän tai vähemmän ankeus, ja jokaisella heistä oli omat keinonsa paeta kokemaansa arjen harmautta. He eivät kuitenkaan olleet kiinnostuneita tavoittelemaan niinkään materiaa, vaan heidän unelmansa liittyivät enemmän aineettomiin asioihin. Tämä voi tietysti liittyä Neuvosto-Virossa elettyyn todellisuuteen, jossa tavallisilla ihmisillä ei välttämättä ollut paljon mahdollisuuksia nousta vaurauden portaita ylöspäin. Toisaalta kyse voi olla myös kirjailijan omista näkemyksistä siitä, mikä elämässä on tärkeää. Kelta-siniruutuisen, amerikkalaisen takin symboliikkaa voi miettiä, varsinkin kun kirjan lopussa sen annettiin ensin ymmärtää aiheuttaneen yhden kuoleman, vaikka niin ei sittenkään tainnut olla.

Syystanssi kuvasi ristiriitaisten henkilöidensä kautta ennen kaikkea ihmistä ja inhimillisyyden erilaisia ulottuvuuksia. Henkilöiden elämäntapahtumien avulla näytettiin, miten kukaan meistä ei ole yksioikoinen, jokaisessa on monia sävyjä ja puolia. Inhimillisyyden kirjoa kuvattiin lempeällä ja toteavalla tavalla. Muutenkin kirjassa oli perusvireenä mieto lempeys: myös potentiaalisesti uhkaavat tilanteet kääntyivät jotakuinkin parhain päin. Tähän poikkeuksen teki tietysti kirjan loppu, mutta sekin versoi eri suuntiin.

Kirjassa käsiteltiin myös (post)modernin ihmisen vieraantumista lajitovereistaan, toisten ohi kulkemista arjessa, yksinäisyyttä ihmisten keskellä. Mustamäen lähiö antoi tarinalle puitteet. Asuinympäristöstä oli tehty mahdollisimman samankaltainen ja yksitoikkoinen arkkitehtonisten ratkaisujen kautta. Ihmiset asuvat vieri vieressä ja päällekkäin toistensa kanssa, mutta vuorovaikutusta on siitä huolimatta tai juuri siksi niukasti. Moni suomalainen pystyy epäilemättä löytämään tästä kirjasta yhteneväisyyksiä omiin kokemuksiinsa, ei ainoastaan runsaan viinanjuonnin takia.

Ensi keväänä lukupiirissä luetaan erityyppisiä jännityskirjoja. Makoisaa ja rauhallista vuodenvaihdetta!

-Tetta

0_6475608128255924763

                           Kuva: Kirjasampo.fi

Vigdis Grimsdottir: Kannastie 7

Kannastie 7:n tapahtumat sijoittuvat yhden päivän ajalle jonnekin 1970-80 –luvulle Reykjavikiin. Kertomus alkaa aamusta, jolloin päähenkilö Fridan koira kuolee, ja päättyy iltaan, jolloin koira haudataan. Mukana on myös takaumia päähenkilöiden, niin elävien kuin kuolleiden, menneisyydestä, lähinnä 1930-luvulta. Kirjan rakenne on hyppelyä eri aikatasojen välillä, minkä osa lukupiiriläisistä koki sekavaksi. Joku oli kyllä myös nauttinut rakenteen taiturimaisuudesta. Kirja vaati eittämättä keskittymistä, ja monella oli ollut vaikeuksia pysyä perillä siitä, kuka henkilöistä on kuka saati kuuluuko tämä eläviin vai kuolleisiin. Tarina kuitenkin palkitsi keskittyneen lukijan, ja kirjan lopussa langat vedettiin yhteen.

Kannastiessä nousi voimakkaasti esiin tuonpuoleisen läsnäolo. Vainajat seikkailivat kirjan lähes joka sivulla. Päähenkilö Frida oli ”selvänäköinen” nuori tyttö, jolla oli seuranaan paitsi kuollut pikkuveljensä ja isovanhempansa, myös Kannastie 7:n talossa asuneita muita edesmenneitä. He olivat innokkaita keskustelemaan ja kommentoimaan vähän joka asiaa. Vainajia ei myöskään kuvattu millään tavoin pelottavina, vaan sympaattisina ja välillä vain hiukan tungettelevina hahmoina.

Piiriläiset tulkitsivat vainajien läsnäoloa mm. siten, että selvittämättömät asiat pitivät kuolleita edelleen kiinni tämänpuoleisessa. Osa vainajista koki, että heidät oli ymmärretty väärin. Kirjan yksi keskeisistä teemoista olikin ihmisten elämät ja niistä kerrottujen tarinat, ja näkökulman merkitys tarinoissa. Kaikki ei ole aina sitä miltä näyttää. Kertojan näkökulma vaikuttaa aina siihen, mitä nähdään ja näytetään, ja mitä jätetään sanomatta. Osa vainajista halusikin tuoda kiihkeästi oman näkökulmansa salaperäisen Runoilijan tekemiin muistiinpanoihin, jotta totuus ei jäisi yksipuoliseksi. Kuolleen läheisen, myös koiran, läsnäolo tuo myös helpotusta suruun ja menetyksen tunteisiin.

Naiset nousivat tarinassa keskeiseen osaan. Miesten karatessa kotoa tai harrastaessa jatkuvia syrjähyppyjä monen naisen osa tuntui olevan pitää arkielämää kasassa ja kestää. Keskustelua piiriläisissä aiheutti varsinkin Fridan äidin loputon ymmärrys huikentelevaista ja perheensä hylkäävää miestään kohtaan. Piiriläiset arvelivat, että se selittyi osittain vaimon kyvyllä ymmärtää miehen ankea menneisyys ja että muulla tavoin hän ei voisikaan olla. On mentävä niillä mitä on. Ilmeisesti perheellinen nainen ei kuitenkaan olisi voinut käyttäytyä yhtä vapaasti kuin mies. Vahvan ja uhrautuvan naisen käsite on toki tuttu meille suomalaisillekin, kuten varmaan se on kaikkialla maailmassa. Naiset luovat myös itse omia tapojaan selviytyä elämästä ja saada siihen mielekkyyttä.

Kirja näytti myös välillä riipaisevallakin tavalla, miten lapsen kuolema vaikuttaa peruuttamattomasti ihmisen ja hänen lähipiirinsä elämään. Kuolema voi laukaista vääjäämättömän tapahtumasarjan, joka johtaa lukkiutuneeseen tilanteeseen, josta ei tunnu olevan poispääsyä. Jäljellejääneen elämä menee tavallaan lopullisesti pilalle. Kirjassa käsiteltiin kuitenkin myös anteeksiannon mahdollisuutta tilanteissa, joissa anteeksi antaminen voi olla lähes mahdotonta.

Kirjasta nousi esiin myös melko mutkaton suhtautuminen seksuaalisuuteen, joka poikkeaa esimerkiksi meidän suomalaisten kokemuksista vielä joitakin vuosikymmeniä sitten. Seksuaalisuus on pitkään nähty meillä häpeällisenä asiana, johon on vaikuttanut ennen kaikkea luterilaisen kirkon ja erilaisten herätysliikkeiden suhtautuminen seksiin syntinä. On tietysti vaikea sanoa, onko kirjan mutkaton suhtautuminen seksuaalisuuteen enemmän kirjailijan omasta suhtautumisesta lähtöisin, vai heijastaako se myös Reykjavikissa 1970-80 –luvuilla eläneiden ihmisten maailmankuvaa yleisemminkin.

Kolmas islantilainen kirja sai monen piiriläisen näkemään yhtymäkohtia kevään lukupiireissä luetuissa kirjoissa. Sellaisia ovat mm. asioista vaikeneminen, salaisuudet, henkimaailman vaikutus tämänpuoleiseen ja ankeat elinolot, mutta myös tietynlainen lämpö, joka tarinoista välittyy. Pidettiin hyvänä sitä, että lukupiiri antaa sysäyksen lukea tällaistakin kirjallisuutta, joka muuten voisi helposti jäädä huomioimatta.

-Tetta

kannastie7

Kuva: Kirjasampo.fi

Marja Naskila: Hereillä pimeässä

Kevään lukupiirin viimeisenä teoksena oli Marja Naskilan Hereillä pimeässä (1976). Kyseessä on Naskilan esikoisromaani, joka sai ilmestyttyään runsaasti kiitosta. Naskila kirjoitti vielä kaksi muuta romaania, Naiselämää (1978) ja Meillä maalla (1981) ja toimitti suomalaisia maatalon emäntiä käsittelevän haastatteluteoksen Emäntä Suomessa (1982). Naskila toimi myös muun muassa historian ja äidinkielen lehtorina, kirjallisuuskriitikkona ja toimittajana. Hän oli vain yhdelle lukupiiriin osallistuneelle ennestään tuttu kirjailija.

Hereillä pimeässä on nuorehkon naisen kehityskertomus. Päähenkilö Pikke elää epätyydyttävässä avioliitossa miehensä Maken kanssa. Pikke ei osaa päättää, jatkaisiko kesken jääneitä opintojaan yliopistossa vai keskittyisikö vain työskentelemään pankissa. Elämä kuluu työpäivien jälkeen kotona odottelemassa miestä kotiin, joka tulee joskus, toisinaan ei. Pikke kokee tilanteensa hyvin turhauttavaksi, mutta häneltä ei tunnu löytyvän tarmoa muuttaa asioiden kulkua. Valonpilkahduksen ja lupauksen muutoksesta tuo uusi tuttavuus Hannu, joka suorittaa yliopistolla jatko-opintojaan. Pikke kokee ensimmäistä kertaa, millaista on todella rakastua. Uusi suhde tuntuu antavan mahdollisuuden muutokseen, johon Pikke ei omin voimin tunnu pystyvän.

Lukupiiriläisten keskuudessa oltiin melko yksimielisiä siitä, että Naskila on tavattoman hyvä havainnoitsija ja kielenkäyttäjä. Hän kuvailee arkisia askareita ja tapahtumia yksityiskohtaisesti ja elävästi. Kieli on sujuvaa ja tarkkaa. Kirjan yhtenä vahvuutena nähtiinkin juuri ajankuvan tarkkuus. Esimerkiksi puolisoiden silmiinpistävä erillisyys oli kuulemma 1970-luvulla täysin yleistä, ja kotityöt lankesivat vielä enemmän naisten harteille kuin nykyisin. Voi nähdä selvästi, miten joissakin asioissa on menty vuosikymmenten saatossa eteenpäin, vaikka muutos voi hitaalta tuntuakin. Tupakkakin sytytettiin 1970-luvulla surutta missä tahansa huoneistossa tai tilassa.

Esiin nousi myös ajatus siitä, että kirja olisi oman aikansa turhautuneisuuden ja vierautuneisuuden kuvaus laajemmassakin mielessä. Suomea ravisteli noihin aikoihin suuri rakennemuutos, kun maaseudulta lähdettiin joukolla kaupunkeihin töihin ja opiskelemaan. Turhautumisen ja juurettomuuden kokemukset olivat varmasti yleisiä, eivät nykylukijallekaan vieraita. Pikke muistelee lapsuuttaan aikana, jolloin kaikki oli selvää ja helppoa, ei vähiten siksi, että aikuiset tekivät päätökset hänen puolestaan. Tämän voi tulkita siten, että yksittäisen ihmisen kokemus rinnastetaan koko yhteiskuntaa koskevaksi: ennen oli kaikki selvempää ja enemmän ennalta määrättyä. Kun pitääkin yhtäkkiä ottaa vastuu omista valinnoistaan, ei se olekaan niin helppoa.

Kirjaa tuntui leimaavan myös alakuloisuuden ilmapiiri. Keskiöön nousi päähenkilön jahkailu, päättämättömyys ja epäitsenäisyys, aivan kuin tämä olisi ollut oman elämänsä sivullinen. Toisaalta tällaiseen sivullisuuden kokemukseen moni myös pystyi samaistumaan. Nykylukijan näkökulmasta Pikke saattoi kärsiä myös jonkinlaisesta masennuksesta. Muutoksen tarpeellisuus oli ilmeinen, mutta saiko Pikke lopulta muutettua mitään olennaista elämässään, sai lukijoiden keskuudessa erilaisia tulkintoja.

Hereillä pimeässä sai läsnäolijoilta kunniamaininnan tämän kevään parhaana lukupiirikirjana.

-Tetta

naskila

Kuvalähde: Kirjasampo.fi

Tytti Parras: Pieni hyvinkasvatettu tyttö

Lukupiirin kevätkaudella teemana ovat unohdetut suomalaiset naiskirjailijat. Tytti Parras sopii tähän teemaan, sillä hänen viimeisin julkaistu teoksensa Vieras on vuodelta 1992 eikä kirjailijan myöhemmistä liikkeistä ole havaintoja. 1960- ja 70 -luvuilla sen sijaan Parras esiintyi enemmänkin julkisuudessa, esikoisteos Jojo (1968) oli suuri tapaus ja kirja voitti J. H. Erkon palkinnon.

Parraksen neljäs romaani Pieni hyvinkasvatettu tyttö (1978) voitti Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Teos on omaelämäkerrallinen(?) tarina Anu-tytön kasvamisesta 50-lukulaisessa kaksikielisessä porvarisperheessä. Takaumissa Anu muistelee oma lapsuuttaan ja nuoruuttaan, nykyhetkessä nuorena aikuisena hän palaa perheenjäseniensä luo ottamaan selkoa menneisyydestään.

Pieni hyvinkasvatettu tyttö -romaanin teemoista nousevat esiin valheellisuus ja teeskentely. Anu muistelee keskiluokkaisen elämäntavan vaatimaa puhtoista julkisivua, jossa mitään epäkohtaa tai tabua (alkoholismi, aviorikos jne.) ei saa sanoa ääneen ja jossa tunteet on piilotettava. Sitä, mitä ei sanota, ei ole olemassa. Naisen seksuaalisuus vielä 50-luvun keskiluokalle oli suuri kauhistus, jonka olemassaolo oli kiellettävä tai piiloteltava. Romaanissa Anun äiti joutuu kieltämään seksuaalisuuden itseltään ja muilta naisilta, mutta joutuu hiljaa hyväksymään miehensä ja poikiensa seksuaaliset seikkailut. Mutta 60-luvun seksuaalinen vapautuminen ja naisen aseman muutos on tulossa. Anulle vanhat moraalikoodistot eivät enää olekaan voimassa. Keskiluokan hillitty ja sisäänlämpiävä pysähtyneisyys tulee tiensä päähän.

Lukupiirissä romaanin rakennetta ja takaumia kehuttiin, toisaalta sen tajunnanvirta koettiin välillä myös vaikeaselkoiseksi. Parras käyttää paljon luontevaa dialogia sekä uusia kielikuvia ja sanoja muttei kuvaa tunteita syvällisesti, mikä koettiin puutteeksi.

Parras koettiin tietyn sukupolven kirjailijaksi, joka oli tärkeä omana aikanaan 60- ja 70-luvun murroskausina, muttei kohoa klassikon asemaan enää nykypäivänä. Lukupiiriläiset tunnistivat teoksesta paljon tuttua tapakuvausta ja omakohtaisesti koettua historiaa, mutta arvelivat, ettei teos avaudu enää nuoremmille lukijoille.

Tietoja kirjailijasta löytyy lyhyesti Elias-kirjailijat tietokannasta.

-Heidi

Kuvalähde: Kirjasampo.fi

Kuvalähde: Kirjasampo.fi