Sisko Istanmäki: Sisarteni elämät

Kevään lukupiirin teemana on Suomi 100 ja ensimmäisenä kirjana luettiin Sisko Istanmäen vuonna 2004 julkaistu romaani Sisarteni elämät. Kolmen sisaren elämät kulkevat eri teitä, sattuman ja valintojen seurauksena. Lähtökohdat elämälle ovat Pohjanmaan maaseudulla köyhässä perheessä, jossa menneisyyden salaisuudet, syyllisyys ja katkeruus ovat alati läsnä. Vanhin siskoista, Siviä, haluaa olla selviytyjä. Hän muuttaa kaupunkiin ja pyrkii eteenpäin urallaan pankissa. Hän elää askeettisesti ja säästää saadakseen asunnon sekä haalii omaisuutta synnyinkodistaan toivoen, että edes joskus joku huomaisi hänet ja sanoisi jotakin, kieltäisi. Keskimmäinen sisko Mari uhrautuu. Hän jättää opettajaseminaarin kesken ja jää huolehtimaan äidistä ja kodista. Nuorin sisko Terttu on veistetty eri puusta. Hän on kapinallinen, joka saa nuorena au-lapsen, muttei suostu tuntemaan siitä häpeää vaikka kaikki muut sitä häpeäisivätkin. Lapsella, Urpolla, on todettu Downin oireyhtymä, mutta se ei Tertun rakkautta lasta kohtaan vähennä.

Osa lukupiiriläisistä nautti kirjasta suunnattomasti ja teksti koettiin helppolukuiseksi eikä erityisen ahdistavaksi, vaikka se käsitteli vaikeita aiheita. Kieli on yksinkertaista ja jopa vanhanaikaista ja vaikka symboliikkaa on käytetty, se avautuu lukijalle. Toisaalta myös kritiikkiä esitettiin. Henkilöhahmot koettiin kovin kärjistetyiksi karikatyyreiksi. Lukupiirissä arveltiin, että ehkä kärjistettyjen hahmojen on tarkoitus alleviivata tarinan aiheita ja teemaa, joita olivat mm. häpeä, katkeruus, rakkaus, uhrautuminen, ihmisten keskinäinen julmuus ja elämätön elämä. Tarina olisi mahdollisesti parempi, jos käsittelytapa olisi ollut realistisempi ja hahmot moniulotteisempia. Tarinan valopilkuksi monet lukupiiriläiset mainitsivat lapsen syntymän ja ehdottoman rakkauden, joka Tertussa herää. Myös perheen muut jäsenet kokevat aitoja onnen hetkiä Urpon seurassa.
Suomalaiseen kertomakirjallisuuteen usein kuuluu luonto oleellisena osana, myös Istanmäki käyttää luontoviittauksia. Lisäksi kovin perinteistä on maaseudun ja kaupungin konflikti, joka tässäkin teoksessa tulee esiin.

Sisko Istanmäen tunnetuin teos lienee vuonna 1995 julkaistu Liian paksu perhoseksi, josta on tehty myös onnistunut tv-elokuva sekä näytelmäsovitus. Kirja oli myös Finlandia-ehdokkaana. Istanmäen kirjailijan ura antaa toivoa kaikille kirjailijan urasta haaveileville, hän julkaisi esikoisromaaninsa vasta kuusikymppisenä. Koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa romaanikirjailijaksi!  Lisätietoa kirjailijasta Seinäjoen kaupunginkirjaston sivulla.

-Heidi

istanmaki.jpg

Kansi: Kirjasampo.fi

 

 

Edwidge Danticat: Näen, muistan, hengitän

Haitilais-amerikkalaisen Edwidge Danticatin esikoisromaani Näen, muistan, hengitän (1999, alkukielellä julk. 1994) on rankka, mutta silti palkitseva lukukokemus. Se on tarina Sophie-tytöstä, joka 12-vuotiaana muuttaa kotimaastaan Haitista äitinsä luo New Yorkiin. Kyseessä ei ole kuitenkaan perinteinen siirtolaiskuvaus, vaan tarina haitilaisuudesta, äideistä ja tyttäristä, naiseudesta, taikauskosta ja perinteistä. Danticatin Haiti on värikäs, taikauskoinen, väkivaltainen, köyhä ja silti myös kaunis. Tässä kirjassa miehet ovat statisteja ja jo kirjan omistuskirjoitus kertoo, mistä on kyse:

”Haitin rohkeille naisille, isoäideille, äideille, tädeille, siskoille, serkuille, tyttärille ja ystäville, tällä rannalla ja muilla rannoilla. Olemme kompastelleet, mutta emme kaadu.”

Päähenkilö Sophie on syntynyt väkivaltaisen raiskauksen seurauksena. Tuntematon mies on raiskannut Martinen tämän ollessa 16-vuotias. Tapahtuma on jättänyt elinikäiset arvet Martinen sieluun. Hän elää unissaan tapahtumasarjan uudelleen joka yö. Tytär Sophie muistuttaa miehestä, jonka kasvoja Martine ei koskaan nähnyt.

Haitilaisille tyttären neitsyys on arvokas asia, jonka varassa lepää sekä tytön että koko suvun kunnia. Perinteenä on, että äiti ”testaa” päivittäin, onko teini-ikäinen tytär edelleen neitsyt. Myös Martine alkaa testata Sophieta ja käytännössä tekee tyttärelleen seksuaalista väkivaltaa. Tätä on vaikea ymmärtää. Äidit tekevät tyttärilleen saman, mitä heille on tehty siitäkin huolimatta, että kokivat sen itse aikoinaan traumaattisena. Miksi sukupolvesta toiseen naiset tekevät pahaa toisilleen, omille tyttärilleen? Miksi perheen kunnia riippuu naisen ns. koskemattomuudesta?

Sophien ja Martinen välit rikkoutuvat kun tytär ei enää läpäise testiä. Sophie lähtee miesystävänsä matkaan, menee tämän kanssa naimisiin ja saa oman tyttären. Avioelämä ei kuitenkaan ole auvoista. Sukupolvien ketjussa tehdyt ja koetut traumat elävät myös Sophiessa. On aika kohdata menneisyys Haitissa.

Lukupiiriläisten mielestä yksi kirjan keskeisiä teemoja on vapaus. Vapaus perinteistä, vapaus menneisyydestä, vapaus yhteisöstä. Kun Martine muuttaa Yhdysvaltoihin, hän pakenee Haitin köyhyyttä ja väkivaltaa, muttei pääse siitä kuitenkaan eroon. Hän haluaa epätoivoisesti tyttärelleen paremman elämän, mahdollisuuden kouluttautua ja päästä eteenpäin elämässä. Martinelle Yhdysvallat on täynnä mahdollisuuksia, lupauksia paremmasta. Kirjassa ainoastaan sivutaan Martinen ja Sophien amerikkalaista elämää. Kerrotaan, että he pysyttelevät erossa kantaväestöstä, asuvat haitilaisten asuinalueella ja Sophie käy haitilaista koulua. Sophielle naureskellaan, koska hän puhuu englantia haitilaisella korostuksella. Muuten amerikkalaisen ja haitilaisen kulttuurin yhteentörmäyksistä ei juuri puhuta.

Vaikka romaanissa käsitellään rankkoja aiheita ja väkivaltaa, niillä ei mässäillä. Teksti on helppolukuista ja yksinkertaista. Suomalaiselle lukijalle Haiti on todennäköisesti tuntematon maa, viittaukset Haitin epävakaaseen historiaan saavatkin kaivamaan lisätietoa netistä. Danticatilta on suomennettu myös toinen romaani Veressä viljava maa, joka kertoo haitilaisten siirtotyöläisten joukkomurhasta vuonna 1937. Karibianmeren saarivaltioiden kirjallisuutta käännetään valitettavan harvoin suomeksi, mutta  ainakin antigualais-amerikkalaisen Jamaica Kincaidin Katoava paratiisi on julkaistu vuonna 1986 sekä nicaragualaisen Gioconda Bellin Asuttu nainen vuonna 1990.

-Heidi

danti

Kansi: Kirjasampo.fi

 

Marja Naskila: Hereillä pimeässä

Kevään lukupiirin viimeisenä teoksena oli Marja Naskilan Hereillä pimeässä (1976). Kyseessä on Naskilan esikoisromaani, joka sai ilmestyttyään runsaasti kiitosta. Naskila kirjoitti vielä kaksi muuta romaania, Naiselämää (1978) ja Meillä maalla (1981) ja toimitti suomalaisia maatalon emäntiä käsittelevän haastatteluteoksen Emäntä Suomessa (1982). Naskila toimi myös muun muassa historian ja äidinkielen lehtorina, kirjallisuuskriitikkona ja toimittajana. Hän oli vain yhdelle lukupiiriin osallistuneelle ennestään tuttu kirjailija.

Hereillä pimeässä on nuorehkon naisen kehityskertomus. Päähenkilö Pikke elää epätyydyttävässä avioliitossa miehensä Maken kanssa. Pikke ei osaa päättää, jatkaisiko kesken jääneitä opintojaan yliopistossa vai keskittyisikö vain työskentelemään pankissa. Elämä kuluu työpäivien jälkeen kotona odottelemassa miestä kotiin, joka tulee joskus, toisinaan ei. Pikke kokee tilanteensa hyvin turhauttavaksi, mutta häneltä ei tunnu löytyvän tarmoa muuttaa asioiden kulkua. Valonpilkahduksen ja lupauksen muutoksesta tuo uusi tuttavuus Hannu, joka suorittaa yliopistolla jatko-opintojaan. Pikke kokee ensimmäistä kertaa, millaista on todella rakastua. Uusi suhde tuntuu antavan mahdollisuuden muutokseen, johon Pikke ei omin voimin tunnu pystyvän.

Lukupiiriläisten keskuudessa oltiin melko yksimielisiä siitä, että Naskila on tavattoman hyvä havainnoitsija ja kielenkäyttäjä. Hän kuvailee arkisia askareita ja tapahtumia yksityiskohtaisesti ja elävästi. Kieli on sujuvaa ja tarkkaa. Kirjan yhtenä vahvuutena nähtiinkin juuri ajankuvan tarkkuus. Esimerkiksi puolisoiden silmiinpistävä erillisyys oli kuulemma 1970-luvulla täysin yleistä, ja kotityöt lankesivat vielä enemmän naisten harteille kuin nykyisin. Voi nähdä selvästi, miten joissakin asioissa on menty vuosikymmenten saatossa eteenpäin, vaikka muutos voi hitaalta tuntuakin. Tupakkakin sytytettiin 1970-luvulla surutta missä tahansa huoneistossa tai tilassa.

Esiin nousi myös ajatus siitä, että kirja olisi oman aikansa turhautuneisuuden ja vierautuneisuuden kuvaus laajemmassakin mielessä. Suomea ravisteli noihin aikoihin suuri rakennemuutos, kun maaseudulta lähdettiin joukolla kaupunkeihin töihin ja opiskelemaan. Turhautumisen ja juurettomuuden kokemukset olivat varmasti yleisiä, eivät nykylukijallekaan vieraita. Pikke muistelee lapsuuttaan aikana, jolloin kaikki oli selvää ja helppoa, ei vähiten siksi, että aikuiset tekivät päätökset hänen puolestaan. Tämän voi tulkita siten, että yksittäisen ihmisen kokemus rinnastetaan koko yhteiskuntaa koskevaksi: ennen oli kaikki selvempää ja enemmän ennalta määrättyä. Kun pitääkin yhtäkkiä ottaa vastuu omista valinnoistaan, ei se olekaan niin helppoa.

Kirjaa tuntui leimaavan myös alakuloisuuden ilmapiiri. Keskiöön nousi päähenkilön jahkailu, päättämättömyys ja epäitsenäisyys, aivan kuin tämä olisi ollut oman elämänsä sivullinen. Toisaalta tällaiseen sivullisuuden kokemukseen moni myös pystyi samaistumaan. Nykylukijan näkökulmasta Pikke saattoi kärsiä myös jonkinlaisesta masennuksesta. Muutoksen tarpeellisuus oli ilmeinen, mutta saiko Pikke lopulta muutettua mitään olennaista elämässään, sai lukijoiden keskuudessa erilaisia tulkintoja.

Hereillä pimeässä sai läsnäolijoilta kunniamaininnan tämän kevään parhaana lukupiirikirjana.

-Tetta

naskila

Kuvalähde: Kirjasampo.fi

Tytti Parras: Pieni hyvinkasvatettu tyttö

Lukupiirin kevätkaudella teemana ovat unohdetut suomalaiset naiskirjailijat. Tytti Parras sopii tähän teemaan, sillä hänen viimeisin julkaistu teoksensa Vieras on vuodelta 1992 eikä kirjailijan myöhemmistä liikkeistä ole havaintoja. 1960- ja 70 -luvuilla sen sijaan Parras esiintyi enemmänkin julkisuudessa, esikoisteos Jojo (1968) oli suuri tapaus ja kirja voitti J. H. Erkon palkinnon.

Parraksen neljäs romaani Pieni hyvinkasvatettu tyttö (1978) voitti Tampereen kaupungin kirjallisuuspalkinnon. Teos on omaelämäkerrallinen(?) tarina Anu-tytön kasvamisesta 50-lukulaisessa kaksikielisessä porvarisperheessä. Takaumissa Anu muistelee oma lapsuuttaan ja nuoruuttaan, nykyhetkessä nuorena aikuisena hän palaa perheenjäseniensä luo ottamaan selkoa menneisyydestään.

Pieni hyvinkasvatettu tyttö -romaanin teemoista nousevat esiin valheellisuus ja teeskentely. Anu muistelee keskiluokkaisen elämäntavan vaatimaa puhtoista julkisivua, jossa mitään epäkohtaa tai tabua (alkoholismi, aviorikos jne.) ei saa sanoa ääneen ja jossa tunteet on piilotettava. Sitä, mitä ei sanota, ei ole olemassa. Naisen seksuaalisuus vielä 50-luvun keskiluokalle oli suuri kauhistus, jonka olemassaolo oli kiellettävä tai piiloteltava. Romaanissa Anun äiti joutuu kieltämään seksuaalisuuden itseltään ja muilta naisilta, mutta joutuu hiljaa hyväksymään miehensä ja poikiensa seksuaaliset seikkailut. Mutta 60-luvun seksuaalinen vapautuminen ja naisen aseman muutos on tulossa. Anulle vanhat moraalikoodistot eivät enää olekaan voimassa. Keskiluokan hillitty ja sisäänlämpiävä pysähtyneisyys tulee tiensä päähän.

Lukupiirissä romaanin rakennetta ja takaumia kehuttiin, toisaalta sen tajunnanvirta koettiin välillä myös vaikeaselkoiseksi. Parras käyttää paljon luontevaa dialogia sekä uusia kielikuvia ja sanoja muttei kuvaa tunteita syvällisesti, mikä koettiin puutteeksi.

Parras koettiin tietyn sukupolven kirjailijaksi, joka oli tärkeä omana aikanaan 60- ja 70-luvun murroskausina, muttei kohoa klassikon asemaan enää nykypäivänä. Lukupiiriläiset tunnistivat teoksesta paljon tuttua tapakuvausta ja omakohtaisesti koettua historiaa, mutta arvelivat, ettei teos avaudu enää nuoremmille lukijoille.

Tietoja kirjailijasta löytyy lyhyesti Elias-kirjailijat tietokannasta.

-Heidi

Kuvalähde: Kirjasampo.fi

Kuvalähde: Kirjasampo.fi