Salinger, J. D. : Sieppari ruispellossa

”Oli miten oli, mä kuvittelen mielessäni, että sellasella isolla ruispellolla on paljon pikkulapsia leikkimässä jotain. Tuhansia pikkulapsia, eikä paikalla ole ketään – siis ketään isoa – paitsi mä. Ja mä seison jonkun hirveän kalliojyrkänteen reunalla. Mun tehtävä on sellanen että mun täytyy siepata kaikki, jos ne meinaa pudota jyrkänteeltä – siis jos ne juoksee eikä katso minne ne menee, mun täytyy ilmestyä jostain ja siepata ne. Sitä mä tekisin päivät pitkät. Mä olisin vaan sellanen sieppari ruispellossa. Mä tiedän että se on hullua, mutta se on ainut mitä oikeasti haluaisin olla. Mä tiedän että se on hullua.” (Salinger: Sieppari Ruispellossa. Suomennos Arto Schroderus)

Lukupiirin kiellettyjen kirjojen sarjan viimeinen teos Sieppari ruispellossa ilmestyi vuonna 1951. Kirja ilmestyi ensimmäisen kerran suomeksi vuonna 1961 Pentti Saarikosken kääntämänä. Toinen suomennos ilmestyi 2004. Silloin kääntäjänä oli Arto Schroderus. Lukupiirissä oli molempia käännöksiä ja oli kiinnostavaa vertailla niitä. Saarikosken käännös tuntuu tänä päivänä yliampuvalta, Schroderuksen kieli istuu aikaan paremmin.

Mikä teki Sieppari ruispellossa -kirjasta kielletyn? Tätä pohdittiin lukupiirissä paljon. Mistä moinen haloo? Toki teoksessa on roisia kielenkäyttöä ja slangia (Saarikosken käännöksen mukana on sanasto, joka pikemminkin huvittaa kuin hyödyttää). Auktoriteetteja vastustetaan, uskontoa vastustetaan. On päihteitä, seksiä, väkivaltaa. Nykylukija ei moisesta kuitenkaan hätkähdä.

Kaiken mesoamisen takaa löytyy kulturelli nuori mies, jota riivaa suuri suru pikkuveljen menetyksestä. Veljen kuolemaa ei käsitellä perheen sisällä mitenkään, ja suru pyrkii ulos purskauksina ja saa päähenkilön välillä käyttäytymään ihan dorkasti (= typerästi J).

Kirjan päähenkilö ja kertojaminä Holden Caulfield on lukupiirin mielestä hurmaava ja ristiriitainen hahmo. Hän on toisaalta tavattoman huolehtivainen pikkusiskoaan kohtaan ja toisaalta taas kovin ylimielinen. Nuoruuden hybris on vahvasti läsnä.

Holdenin huumorintaju on lyömätöntä ja hänellä on hieno liioittelun lahja: ”Isää voit lyödä vaikka tuolilla päähän ilman että se herää, mutta äidille riittää että yskäiset jossain Siperiassa, niin se kuulee.”

Vaikka Holdenin kipuilua on välillä tukala seurata, on Sieppari ruispellossa lämmin ja ihana kirja.

– Anne

 

catcherkuva: librarything.com

 

Mainokset

Petina Gappah: The Book of Memory (2015)

The last choice for the reading of our dear English speaking book club under the theme Africa in Fiction, as seen from the Inside and the Outside of the Continent ended to the very same country from where we started this year´s book readings: Rhodesia was the land in Doris Lessing´s the Grass is Singing, and now we ended our literal journey to Zimbabwe, once known as Rhodesia but since 1980 known as Zimbabwe. (Mind though that Zimbabwe had already announced its’ independence 15 years before).

Pettina Gappah´s “The Book of Memory” was published in 2015. It took six years for her to finish the story, after her breakthrough with her first short story collection “An Elegy for Easterly”. In “The Book of Memory”, she writes in English, yet adds, from time to time, some sentences in Shona, her first language.

The focus on the book lies on an albino woman, Memory, or Mnemosyne, who is imprisoned in Zimbabwean penitentiary, on a death row convicted of murdering a wealthy white man, also known as her adoptive father. She starts to write down her life story, and from early on, we come to learn that her life, as she recalls it, was turned upside down, not actually as a consequence of the death of Lloyd, but as a consequence of “a long-ago day in August when the sun seared my blistered face and I was nine years old and my father and my mother sold me to a strange man”.

This special feature or flashback of her life defines her life as who is now and how the reader interprets her life to be. Also, as due to her albino appearance, which means that she lacks skin pigment, she is somehow stigmatized by her surrounding society: she is considered to be an outsider with her special features.

Petina Gappah writes an intriguing novel, where plot is being developed in the dialogue between the present and the past. Some of our book club readers found this way of telling too complicated in its’ structure, but some did not mind too much. Also, some sentences expressed in Shona language was felt confusing as the lack of translation left the meaning untouched (unless the reader puts an effort to find a dictionary). Despite these few flaws, Gappah way of writing feels fresh. She  touches upon different social levels of the Zimbabwean society and gives some glimpses on the historical past. The personal tragedy in the story is almost too unbearable, but Gappah manages to write it down in a manageable voice.

-Marika

gappahphoto: Librarything.com

Salinger, J. D.: Räddaren i nöden

Till vårens sista bokcirkelträff med förbjudna böcker hade vi läst klassikern och kultromanen Räddaren i nöden. Boken utgavs ursprungligen 1951 och har lästs av generationer av ungdomar sedan dess. I USA uppfattades den som kontroversiell på grund av sitt språk som ansågs olämpligt och för att den behandlar ämnen som prostitution, sexualitet och minderårigas alkoholkonsumtion. På 1980-talet var boken samtidigt landets oftast censurerade bok och samtidigt den som näst oftast användes i undervisningen i de offentliga skolorna. Också i Finland har den funnits på många skolelevers boklistor.

Boken är skriven som en lång monolog och suger lätt med sig läsaren. Den handlar om en 17-årig yngling, Holden Caulfield, som just blivit relegerad från den internatskola han går på. Efter en händelserik kväll där han bland annat får veta att hans rumskamrat ska träffa en flicka, Jane, som Holden själv hyser starka känslor för, beslutar sig Holden för att lämna skolan genast. För att inte behöva vara hemma då föräldrarna får meddelandet från skolan tar han i stället in på hotell i New York och tillbringar de närmaste dagarna med att besöka nattklubbar och biografer, träffa personer som han inte egentligen gillar och drömma om Jane. Mycket av Holdens tankar kretsar kring sexualitet men som så ofta i den åldern är det mer prat än praktik. Rastlösheten och humörsvängningarna tyder på att han i dagens läge skulle få en bokstavsdiagnos.

Holden har upplevt en stor sorg i sitt unga liv. Hans bror Allie har dött i leukemi och Holden bär omkring på broderns gamla baseballhandske. Lillasystern Phoebe står honom mycket nära och också annars då han träffar på barn visar han sin mjuka sida. Hans starkaste aversion gäller hycklare av alla de slag. Både jämnåriga och vuxna upplever han ofta som falska medan barn har kvar sin oskuldsfullhet.

Själva bokens titel på engelska kommer från en missförstådd rad i en dikt av Robert Burns. Holden tror att texten lyder ”if a body catch a body coming through the rye”. Med detta som utgångspunkt föreställer han sig att han står i ett rågfält vid ett stup och fångar upp barn som hamnar för nära kanten. Det ska vara hans uppgift i livet. Därav den engelska titeln Catcher in the rye som på svenska blivit Räddaren i nöden.

I bokcirkeln diskuterade vi mycket de olika översättningarna av boken. En del av oss hade läst Hammars översättning från 1950-talet medan andra hade läst Östergrens översättning från 80-talet, som dessutom finns i en av Östergren själv reviderad version. Vi hade alltså tillgång till tre olika språkversioner. Ursprungstextens 50-talsslang och för tiden ganska grova språk hade i den första svenska översättningen dämpats en aning medan 80-talsupplagan gjorts ännu grövre än förlagan. Vissa formuleringar fick oss att dra på smilbanden.

Det var roligt att avsluta våren med en bok som alla hade gillat!

-Helena0_8190765874317170921

bild: boksampo.fi

Yaa Gyasi: Homegoing (2016)

Two half-sisters are born in Gold Coast (now known as Ghana) in the 1700s. The country is a British colony and the other sister, Effia, marries a British man, the governor of the Cape Coast Castle. The other sister, Esi, ends up in to the dungeon of the same castle to be taken away to America in a slave ship.

The second book in the spring term of the English-speaking Book Club was a very strong historical and fictional novel of Yaa Gyasi. It was very heavy stuff and had a lot of food for thought for our ”five o’clock tea  conversation”. It was very well written and I just couldn’t let it out of my hands.

The structure of the book is very simple. It follows two branches of a family tree through 300 years of African and African-American history. Every chapter is a story of a daughter or a son of the previous character. Other branch tells a story of a family in colonized West African country and the other is about people forced to be in slavery and their offspring in America. It’s like a collection of short stories connected to each other. In some stories the connection with the family is very strong and in some the characters don’t even know who their parents are and sadly the reader is the only one who knows the connection to the bloodline.

A man is a very cruel animal and it was not so easy to watch the photos from the dungeons in Cape Coast Castle and it’s ”door of no return”, one of the locations in the book.

Homegoing is a book about systematic racism and stealing human dignity. It’s about the time when human being was much more valuable merchandise than gold. Still it doesn’t feast with the nastiest details but leaves them haunting in reader´s mind. It’s full of misery but full of hope too. It’s a book about slavery but also about the world changing towards freedom and self-determination of every man and independence of a country. And it has some lovely magical realism in it too which makes it more enjoyable to read.

The strongest impact of this book is that it tells stories of individuals instead of stories about nations or big crowds. It’s like a history book but instead of telling about the years of the historical events or the names of the rulers, it gives names and faces to the individuals in the way that anyone can identify with their stories. It’s fiction but it feels very real. It’s an eye-opening approach to the history of African-American’s. It reveals why the prejudice and racism still exists and for example why American prisons are occupied with people with color.

In many of the short stories I wished to know more about the characters, although the fast cuts to the next generation were effective. Some characters were so strong that I could’ve just read the whole book about them.

Yaa Gyasi (born 1989) is a writer born in Ghana but has lived almost her whole life in USA. It’s hard to believe that Homegoing is her debut novel and we were wondering what she could write after this. I would recommend this to anyone who wants a bigger picture and other angle in our recent history, and want’s a book with the flavor of life.

-Hannuhomegoing

photo: librarything.com

Bandi: Anklagelsen

Till den andra träffen med temat förbjudna böcker läste bokcirkeldeltagarna boken Anklagelsen, som på pärmen har undertiteln Förbjudna berättelser från Nordkorea. Boken innehåller sju berättelser, som alla beskriver vanliga människors liv i ett minst sagt ovanligt samhälle.

Anklagelsen är en av de nyare böcker bokcirkeln har bekantat sig med, den gavs ut år 2014 och den svenska översättningen kom 2017. Man vet inte vem pseudonymen Bandi (som betyder Eldfluga) är. Manuskriptet till boken har smugglats ut ur Nordkorea av Bandis släkting. Bandi själv lever kvar i Nordkorea. Detta gör boken unik, aldrig tidigare har någon som fortfarande befinner sig inne i landet Nordkorea skildrat livsvillkoren där. Detta har naturligtvis också gett upphov till spekulationer om manuskriptets äkthet. I den svenska översättningen, utgiven av Natur & Kultur, säger förlaget ändå i efterordet: ”Vår slutsats är följande: trots att vi inte utom allt tvivel kan gå i god för författarens identitet och/eller manusets äkthet, tror vi att det som skildras i dessa berättelser är sant.”

Också i bokcirkeln diskuterade vi bokens tillblivelse. Ofta då det är fråga om sk. ögonvittnesskildringar, förekommer det spekulationer om huruvida det som skildras är ”sant” eller inte. Deltagarna var ändå benägna att tro på det som skildras i Anklagelsen. Och deltagarna var djupt skakade. Av att en familj blir deporterad för att de har gardiner som skiljer sig från de andra gardinerna i samma hus. Av att en man nekas besöka sin döende mor. Av att en familj anses vara fientlig mot Partiet för att en anfader av misstag tog död på en låda risplantor. Av att ingen går säker, angivare finns överallt. Och dessutom finns bl.a. grannskapsövervakare, kvarterets partiombud, distriktets partiombud, jidowon (funktionär med ansvar för politisk skolning och lojalitet) och Bowibu, den nationella säkerhetstjänsten.

Texten upplevdes som lätt att läsa, berättelserna flyter på kronologiskt, antalet personer är överskådligt (även om de koreanska namnen vållar visst huvudbry). Däremot var texten tung till sitt innehåll. För en del deltagare var Anklagelsen den första bok de läst om Nordkorea, medan några hade bekantat sig också med andra skildringar av det isolerade landet. Beskrivningarna av människornas liv berörde oss alla.

Vinterolympiaden i Pyeongchang i Sydkorea, och all den publicitet som också Nordkorea fått i det sammanhanget, gjorde att boken kändes speciellt aktuell. Detta var ändå ett helt omedvetet sammanträffande, som glatt överraskade den av idrott måttligt intresserade bokcirkeldragaren!

-Catharina

bandi

bild: Förlaget Natur & Kultur

Salman Rushdie: Saatanalliset säkeet (1988)

Mitäpä arvelette Al-Latista ja Al-Uzzasta, sekä Manatista, kolmannesta ja viimeisestä? Nämä ovat yleviä joutsenia, joiden esirukousta voi toivoa.”

Kevätkauden 2018 lukupiirien teemana on kielletyt kirjat. Aloitimme komeasti Salman Rushdien Saatanallisilla säkeillä, jonka lukemista voidaan pitää sananvapaustekona.

Saatanalliset säkeet nostatti ilmestyessään vanhoillisissa muslimipiireissä suuria protesteja, ja Iranin johtaja ajatollah Ruhollah Khomeini julisti Rushdielle kuolemantuomion. Fatwan julistaminen johti siihen, että mm. kustantajia ja kirjakauppiaita kohtaan hyökättiin väkivaltaisesti ja jotkut jopa menettivät henkensä. Fundamentalistiset muslimit näkivät teoksessa vakavaa jumalanpilkkaa, profeetta Muhammedin ja hänen lähipiirinsä, koraanin sekä koko islaminuskon rienaamista. Rushdie itse totesi, että kirja oli maallisen ihmisen yritys ymmärtää uskonnollista henkeä, eikä se missään nimessä ole vihamielinen uskoa kohtaan.

Kirja jäi kesken monelta piiriläiseltä. Todettiin, että vaatii yllättävän paljon aikaa ja keskittymistä lukea se kokonaan. Teos koettiin melko sekavaksi, oli monia erillisiä tarinoita, joiden henkilöillä oli samoja nimiä. Myös tarinan punaista lankaa oli vaikea löytää, kirjassa oli paljon erilaisia teemoja eikä niitä vedetty varsinaisesti yhteen. Eräs piiriläinen huomioi, että kirjasta olisi voinut tehdä myös novellikokoelman, onhan Rushdie kirjoittanut niitäkin ansiokkaasti. Ehkä osa piiriläisistä tarttuukin Rushdien muihin teoksiin, tarinaniskentä oli kuitenkin sen verran vakuuttavaa.

Toisaalta oltiin myös tyytyväisiä siitä, että kirja oli valittu lukupiirikirjaksi, koska muuten siihen ei olisi ehkä koskaan tullut tartuttua. Siinä oli kiehtovia osioita, vähäeleistä huumoria, mielikuvituksen lentoa, maagista realismia ja symboliikkaa. Yksi keskeisistä teemoista oli hyvän ja pahan välinen taistelu, mutta piiriläisille jäi hieman epäselväksi, mihin siinä päädyttiin vai päädyttiinkö mihinkään. Toinen selvästi erottuva teema oli maahanmuuttajan näkökulma tämän yrittäessä luovia uudessa elinympäristössään, ja ne haasteet, joita tällaisessa tilanteessa voi kohdata niin oman päänsä sisällä kuin yhteiskunnankin taholta. Todettiin myös, että Rushdien täytyy olla monipuolisesti sivistynyt ihminen, jolla on valtavasti tietoa ja näkemystä voidakseen kirjoittaa tällaista tekstiä.

Islamilaisen kulttuurin heikko tuntemus epäilemättä vaikeutti tarinoiden avautumista. Allekirjoittaneella tämä havainto aiheutti halun perehtyä aiheeseen entistä paremmin, onhan se myös mitä ajankohtaisin asia. Ajankohtaisuutta nähtiin myös kirjan väkivaltaisissa tapahtumissa joiden kautta keskustelu sivusi myös vuoden 1918 tapahtumia Suomessa. Myös nykyään meillä on paljon vahingollisia stereotypioita kulttuureista ja ihmisryhmistä, joita emme tunne hyvin.

Islamista ja muslimeista puhuttaessa helposti unohtuu, että kyseessä on valtavan suuri joukko erilaisia ihmisiä, erilaisia yhteiskuntajärjestelmiä, erilaisia tapoja olla muslimi ihan samalla tavalla, kuin on lukemattomia erilaisia tapoja olla kristitty tai elää uskonnottomana kristityssä valtiossa. Tiedotusvälineiden välittämä kuva islamista ja muslimeista on täysin vääristynyt keskittyessään uutisoimaan vain negatiivisista asioista ja väkivallasta. Tällöin niin syyt ja seuraukset kuin myös se valtava enemmistö muslimeja, jotka elävät omaa elämäänsä kuin kuka tahansa meistä jäävät pimentoon. Tämä on omiaan kasvattamaan ennakkoluuloja ja vihaa muslimeita kohtaan, mikä itse asiassa sataa suoraan väkivaltaisten tahojen laariin oli kyse sitten muslimi- tai äärioikeistoterrorismista.

Jos islamin usko ja sen ajankohtaiset ilmiöt kiinnostavat, annan kirjallisuusvinkiksi Jaakko Hämeen-Anttilan tietokirjan, Uusi islamin käsikirja (2017). Se on yleistajuinen, helposti omaksuttava teos ja antaa hyvät edellytykset oppia tarkastelemaan islamia monipuolisesti sekä suhteuttamaan tällä hetkellä paljon puhuttavia ilmiöitä maailmanhistorialliseen kontekstiinsa. Suuri osa ennakkoluuloista ja peloista johtuu tietämättömyydestä. Meillä on tapana tarkastella asioita hyvin kapea-alaisesti omasta eurosentrisestä näkökulmastamme ja pitää itseämme ja kulttuuriamme jotenkin ylivertaisen hyvänä, vaikka sille ei todellisuudessa olisikaan perusteita.

 

-Tetta Saatanalliset sakeet

kuva: Kirjasampo.fi

Chimamanda Ngozi Adichie: Americanah (2013)

The English Book Club members spent their Christmas holidays reading a fascinating novel Americanah by Chimamanda Ngozi Adichie. Nigerian Adichie, born in 1977, is an award-winning novelist whose work has been translated into over thirty languages, including Finnish. She lives in both Nigeria and the United States. Americanah is Adichie’s third novel.

Americanah asks us to position ourselves regarding questions of race, identity, and belonging, as well as the priviledges and restrictions brought to our lives by the origins of our birth and the fact of our sex. Adichie’s main characters feature a strong female and a soft male, Ifemelu and Obinze, lovers since high school. While young, their Nigeria is ruled by the military; towards the end of the book a newly democratic state. After high school and a year or two of university studies in Nigeria, Ifemelu discovers an academic life in the United States. At first struggling to find her place in the foreign society, later graduating and launching a popular blog dealing with race issues Ifemelu seems to find her own voice. Meanwhile Obinze, due to the choicelessness of life after graduation in Nigeria, tries his luck in London. 15 years later both have returned to Nigeria to find their homeland and themselves again.

The multiplicity of themes and questions in Americanah is both exhausting and inspiring. What does it mean to be black or white? How does the relationship between Africa and the West represent itself to people in each sides? What is the role of being a male or a female in defining one’s life and ambitions? Finally Americanah also asks: Where do we belong to and why? What is the place we want to call home and to whom do we relate to? Where do we find happiness? Any of these would suffice as a theme of a successful novel alone. Adichie succeeds in binding them all to the story of Ifemelu and Obinze, although, in order to keep her novel within a reasonable length, some more in depth than others.

Members of our Book Club seemed to enjoy the novel – even with its nearly 500 pages, everyone attending the meeting had finished the book. While its themes are vast and various, the novel is easy to read, a delight in its language and description of places and people. Americanah is an intellectual book without being pretentious. The story of Ifemelu and Obinze takes a hold of you and does not let go, not even after the last page. Chimamande Ngozi Adichie convinced us deeply – many of us decided to read more of Adichie’s work in the future.

Americanah is warmly recommended to anyone who likes a good story that not only refreshes its reader but also gives food for thoughts.

-Piia-MariaAdichie

foto: librarything.com