Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Lukupiiriä edeltävänä päivänä kaikki yleisötapahtumat kiellettiin Porvoossa koronatilanteen takia, eikä lukupiiriäkään saanut järjestää fyysisesti. Teamsissa kokoontuminen ei suurinta osaa piiriläisistä houkuttanut eikä ollut tietoa, milloin kokoontumisrajoitukset puretaan. Päädyimme siis peruuttamaan tämänkertaisen tapaamisen, mutta kommentteja luetusta kirjasta kuitenkin onneksi tuli piiriläisiltä sähköpostitse. Kiitos vielä kaikille ymmärryksestä ja viesteistä.

Linna on aina ollut kotimme (1962, suom. 2018) on yhdysvaltalaisen kirjailija Shirley Jacksonin (1916-1965) viimeinen teos. Se on goottilaisen kirjallisuuden vähemmän tunnettu klassikko ja ainoa Jacksonilta suomennettu teos. Kirjasta on tehty myös mm. elokuvafilmatisointi, joka oli ensi-illassa vuonna 2018.

Kirjan päähenkilö on 18-vuotias Merricat Blackwood, joka asuu siskonsa Constancen, setänsä Julianin ja kissansa Johanin kanssa maaseudulla vanhassa rappeutuvassa kartanossa. Muu perhe on kuollut myrkytykseen joitakin vuosia aiemmin, ja tapahtumien yllä leijuu mysteeri. Kyläläiset suhtautuvat Blackwoodeihin epäluuloisesti ja vihamielisesti, ja jäljelle jäänyt perhe onkin käytännössä eristäytynyt muusta yhteisöstä.

Tarina kerrotaan Merricatin näkökulmasta. Hänen maailmansa jäsentyy erilaisten pienten rituaalien ja taikojen kautta ja avulla, ja arjen on tärkeää toistua aina samanlaisena, etukäteen suunnitellun kaavan mukaan. Piiriläiset aprikoivat, olisiko hänellä ehkä jotain autistisia piirteitä. Myös teksti sisältää tyylikkäästi toteutettua toistoa, jonka voi tulkita olevan yhteydessä Merricatin persoonaan.

Constance toimii saumattomassa yhteisymmärryksessä pikkusiskonsa kanssa ja pitää pienen talouden pyörimässä, paikat siistinä ja ruokaa pöydässä. Julian-setä on sekä fyysisesti että henkisesti hauraassa kunnossa, ja koittaa saada valmiiksi epävarmoja muistelmiaan perheelle tapahtuneesta tragediasta. Kun rahanahne serkku Charles ilmestyy sotkemaan tarkoin luodun järjestyksen, alkaa väistämätön alamäki joka päätyy syöksykierteeseen.

Piiriläiset luonnehtivat tarinaa erikoiseksi ja arvoitukselliseksi. Jotkut olivat myös sitä mieltä, että lukukokemus oli omituinen ja epärealistinen. Kirjan tunnelmaa kuvailtiin vinksahtaneeksi, mutta toisaalta tarinan jännite säilyi hyvin. Sisarten välinen lämpö ja rakkaus sekä Merricatin omalaatuinen tapa jäsentää ympäristöään tasapainottavat kirjan muutoin aika ankeaa ilmapiiriä ja ahdistavia tapahtumia. Myös kissa Jonaksen läsnäolo tuo sympaattisen ja lohdullisen vivahteen tarinaan.

Tarinan sivuhenkilöt, mukaan lukien jo kuolleet, vaikuttavat olevan kukin omalla tavallaan erikoisia. Suurin osa kyläläisistä kuvataan vähintään ilkeinä, lopulta jopa raivohulluina. Piirissä pohdittiin, tapahtuuko kaikki päähenkilön kokema oikeasti, vai onko osa siitä trauman tai syyllisyydentunnon aiheuttamaa harhaa.

Yksi piiriläisistä luonnehti tarinan käynnistävää kauppareissun kuvausta lähes henkeäsalpaavaksi. Kirjassa kuvataan onnistuneesti ihmisten ennakkoluuloja. Ennakkoluulot liittyvät päähenkilöiden varakkuuteen suhteessa kyläläisiin, eristäytyneeseen elämäntapaan sekä perheelle tapahtuneeseen tragediaan. Jackson kuvaa tätä kautta taitavasti ihmisten sekä vaivihkaista että suoraa pahansuopuutta, joka koettuun erilaisuuteen kohdistuu.

Jackson kirjoittaa herkästi, osuvasti ja jotenkin maagisesti, päähenkilöitään kunnioittaen ja ymmärtäen. Lukupiiriläiset pitivät siitä, että asiat ilmenivät vihjailujen varassa, jolloin omalle mielikuvitukselle jäi tilaa. Oli kuin olisi katsonut psykologista jännityselokuvaa.

Kirjasta pitäneille voin suositella Jacksonin tunnetuimman teoksen, The Haunting of Hill Housen (1959) lukemista. Se on ollut viime vuosina julkisuudessa Netflixin tehtyä siitä kiitetyn televisiosarjan. The Haunting of Hill Housea on tituleerattu yhdeksi parhaista koskaan kirjoitetuista kummitustarinoista. Se on kuitenkin enemmän kuin pelkkä kummitustarina: Jackson todella taitaa psykologisen jännityksen luomisen. Kirjaa ei ole suomennettu, mutta se on hyvin luettavissa myös englanniksi.

Kiitos lukupiiriläisille kuluneesta syksystä, valoisaa joulun odotusta ja onnellista uutta vuotta!

-Tetta

Kansi: Kirjasampo.fi

Kylig isbjörnsbok

”Om det inte hade varit en bokcirkelbok skulle jag aldrig har läst den.”

”Jag tyckte så illa om den att jag inte kunde läsa klart den.”

”Jag förstår inte vad hon vill säga.”

Nej, om boken En isbjörns memoarer tyckte bokcirkeln inte.

”Speciell.”

”Absurd.”

”Mycket ovidkommande.”

Ändå har författaren, Yoko Tawada, fått de flesta japanska litterära priser av betydelse. Vi funderade på varför boken inte funkade, och hur det kan komma sig att så många böcker som fått priser inte tilltalar en själv. Vad är det som priskommittéerna och kritikerna ser, men inte jag som läsare?

En isbjörns memoarer – andra boken i höstens tema med böcker som är berättade ur djurs perspektiv – handlar om tre generationer isbjörnar. I del ett skriver en namnlös isbjörn, ”jag”, sina memoarer. Andra delen handlar om hennes dotter Tosca, som även hon arbetar på en cirkus. I tredje delen följer vi Toscas son Knut, som växer upp som mediakändis på ett zoo.

Boken upplevdes av samtliga deltagare som mycket rörig. Det var svårt att identifiera sig med personerna och svårt att förstå vilken roll isbjörnarna hade i människovärlden. Å ena sidan kunde de skriva, gick på konferenser och oroade sig för vilket intryck de gjorde i sociala medier. Å andra sidan blev de dresserade med hjälp av sockerbitar, och var farliga , djuriska djur på cirkus. Kanske måste djur som huvudpersoner vara antingen människolika eller djuriska? Men i den förra cirkelboken, En mördares apa, hade gorillan SallyJones både apiga och mänskliga egenskaper, och där fungerade det utmärkt.

Vi funderade på varför författaren hade placerat isbjörnar i huvudrollen: Kunde det ha fungerat med människor som huvudpersoner istället? Och vad ville författaren med boken?

Flera tyckte att korta enheter i boken var njutbara. Som till exempel detta citat: ”Dagdriveri är ett värdigt arbete. Man behöver mod för det.”

Nu ser vi fram emot hönan.

– Louise

Kazuo Ishiguro: Never Let Me Go

Kazuo Ishiguro is renowned for e.g. receiving g a Nobel prize of literature in 2017. Therefore the expectations for the reading experience of his book were laid pretty high, for this obvious reason. Never let me go, his sixth novel, written in 2005, was also made to a film in 2010, of which none of the book clubber had seen.

The story is set an English boarding school, Hailsham school. We get to follow the schooling of some youngsters who seem to lead a pretty normal life. Friendships and love are a part of everyone´s life, a rise of sexual desires occur. But not everything is as normal as one would expect it to be.

The book was a quite simple reading – nothing too complicated with a plot or a language. Even though there seems to be a theme that could imply for a complex story telling: an isolated community and organ donations. The world Ishiguro has set out before our eyes could be a society of the future. We are taken to the world of isolation where upbringing of these young people seem to function in a normal way, yet there is something suspicious lying under the surface.  What has happened, whose purpose is this all tailored for, are the questions that arise. But the questions as such were not even that interesting. The reading experience was not a fulfilling one. Actually, it was a big disappointment. Even though the atmosphere in the book is one of a kind, it just not enough for a plot, that seems to be pretty poorly designed. The story was lacking a lot, felt somewhat outdated and it could not live up to the expectations that much. At least this is the opinion of the yours truly.

–Marika

Book cover: librarything.com

Richard C. Morais: En fransk curry – 100 steg från Bombay till Paris

Den sista boken för den svenska bokcirkel under våren 2020, blev En fransk curry- 100 steg från Bombay till Paris. På grund av den pågående pandemin, så försökte vi med att ordna bokcirkel på nätet. På grund av olika tekniska problem så blev detta inte en så stor framgång. Men vi lär oss.

En fransk curry handlar om en mans kärlek till mat och matlagning. Huvudpersonen heter Hassan Haji och är ursprungligen hemma från Bombay i Indien. Hans familj har där i några generationer drivit olika former av restauranger innan omständigheterna får dem att emigrera till London. Efter några år i London fortsätter familjen till Frankrike i jakt på livsglädje och en ny plats att bo på.  De flyttar till byn Lumière och öppnar där en indisk restaurang och Hassan jobbar där som en av kockarna. I byn, på andra sidan gatan, finns redan en restaurang som är specialiserad på fransk lyxmat och miljö. Restaurangen drivs av Madame Mallory och hon uppskattar inte konkurrensen av den bullriga indiska restaurangen.  

Boken handlar långt om Hassans utveckling som kok, från indisk mat till lyxig fransk mat. En del av maten beskrivs lockande, man kan nästan känna dofterna. Hassan som personer förändras i sig inte så mycket under bokens gång från det att han har blivit vuxen.

Första delen av boken är trevligt skriven med bra beskrivningar på mat och natur och man kan som läsare uppleva en viss livsglädje.  De två följande fortsätter på samma linje, men stämningen börja avta för att mer eller mindre saknas helt i den sista delen.  Paris-avsnitt är trist, grått och det händer egentligen ingenting som för historien vidare eller som läsaren kan finna intressant.

Boken är skriven för att kunna filmatiseras och man märker nog att det är mera visuellt än djupt. Boken kan lämpa sig för slöläsning på stranden, i synnerhet första delen är medryckande.

Richard C. Morais (f.1960) är en nordamerikansk författare som vuxit upp i Schweiz. En fransk curry är hans första roman. Han har länge arbetat som utrikeskorrespondent vid olika tidningar.

–Tove

foto: boksampo.fi

Juan Gabriel Vásquez: Ljudet av sådant som faller

Som den sista boken i det Sydamerikanska-temat hösten 2019 har den svenska bokcirkeln läst Ljudet av sådant som faller av Juan Gabriel Vásquez.

Boken utspelar sig i Colombia, till en stor del i Bogotá med omnejd. Bokens berättare, Antonio Yammara, tänker tillbaka på sitt liv och en artikel om Pablo Escobars flodhästar får honom att minnas tiden och de våldsamma händelser 1996.

Det året träffar han en man, Ricardo Laverde, och detta kommer att påverka hela hans liv. De utvecklar ett slags vänskap och Antonio blir nyfiken på Ricardos bakgrund och tidigare liv. En dag blir Laverde nedskjuten på gatan och Antonio blir svårt skadad i samma attack.

Attacken sätter även djupa mentala sår hos Antonio och han har väldigt svårt att ta itu och komma vidare med sitt liv igen. Han blir besatt av att förstå Laverdes liv och varför han dödades. Han verkar anse att endast när förstår detta kan han gå vidare med sitt eget liv. Olyckan och hans besatthet leder även till problem inom den egna familjen.

Berättelsen tar också upp knarkhanteringen i Colombia och hur det påverkar alla som bor där. Läsaren får också en bild av hur detta har påverkat dem som växt upp under den värsta tiden på slutet av 1990-talet.

Boken är välskriven och översättningen till svenska är lyckad. Boken kan kännas lite förvirrande eftersom den byter mellan olika tider. Även om bokens huvudperson känns ganska osympatisk emellanåt, så kan man inte låta bli att läsa vidare för att se hur det går. Det är något i bokens språk som drar en med.

Juan Gabriel Vásquez (f.1973) är en colombianska författare som bott långa tider i Europa. För Ljudet av sådant som faller har han bl.a. vunnit Alfaguara Novel Prize 2011 och International Dublin Literary Award 2014.

–Tove

foto: boksampo.fi

Takashi Hiraide: Kissavieras

Huhtikuun lukupiiri jäi koronarajoitusten jalkoihin. Lukupiirikirja, Takashi Hiraiden Kissavieras oli kuitenkin jo ehditty hankkia, joten päätettiin kokeilla, josko lukupiirin pito etänä onnistuisi. Ja onnistuihan se.  

Kissavieras kertoo Tokiossa asuvasta pariskunnasta, jonka kotiin tassuttelee yllättäen naapurin kissa, pientä tiukua kaulallaan kantava Chibi. Chibi tulee ja menee, miten sitä huvittaa, mutta asettuu silti, tai juuri siksi, pysyvästi tokiolaispariskunnan sydämiin. 

Kirjassa kuvaillaan pariskunnan asuntoa tavattoman yksityiskohtaisesti. Mihin ilmansuuntaan ikkunat ovat, missä on kulma tai nurkka, miten auringonvalo osuu milloin mihinkin. Tai miten talon ohi kävelevien ihmisten varjot heijastuvat ikkunasta asunnon sisäseinälle. Tuntuu, kuin asunnon jokainen tatami (japanilainen mittayksikkö, 90 x 200 cm) olisi käyty läpi. Kuun katsomiseen tarkoitettua kattoikkunaa myöten. 

Kärsimätön lukija tahtoisi tarinaan jo vähän vauhtia, mutta ei. Yksityiskohtien vyörytys jatkuu ja tekee lukukokemuksesta lähes meditatiivisen.   

Myös Chibin kauneutta, sulavuutta, leikkisyyttä, naukumattomuutta ja ties mitä kuvaillaan tarkasti. Tarkalta kuvaukselta ei kirjassa säästy juuri mikään tai kukaan.  

Rauhallinen yksityiskohtien kuvailu antaa tarinasta aluksi ehkä hieman vääristyneen kuvan. Kirjan luettuaan tulee hämmentynyt olo, että tässäkö se nyt oli. Vähäeleinen kuvaus erään pariskunnan ja kissan suhteesta. Mutta eihän se näin mene.  

Lukupiireilyn yksi parhaista puolista on tutustuminen kirjallisuuteen monipuolisesti. Eri teemojen kautta tulevat tutuksi niin genret kuin eri maanosien ja maiden kirjallisuus. Mutta ehdottomasti parasta antia, ainakin kirjoittajalle, on keskustelu kirjasta lukupiiritapaamisessa. Lukupiirikeskusteluissa nousee usein — tai oikeastaan aina — esiin yllättäviä havaintoja ja yksityiskohtia, joita ei itse lukiessaan huomannut. Tämä saa monen tarttumaan kirjaan uudestaan. Joten vaikka Kissavieras jäikin ensilukemalta vieraaksi, päätti osa lukupiiriläisistä kutsua sen uudestaan kylään.  

Koska olihan Chibi aika hurmaava. Ja koska tyynen pinnan alla tapahtuu.  

– Anne 

Kuva: Kirjasampo.fi

Blogitta jääneet lukupiirit

Lukupiirieni blogit ovat jääneet tekemättä. Nyt ajattelin kuitenkin tarttua vanhoihin kirjoihin ja ryhmittelen niitä sen mukaan miten paljon ne herättivät lukupiireissä keskustelua.

Eniten keskustelua ja ihastelua herätti tänä talvena 2020 hyppy Kiinaan. Yiyun Li: Yksinäisyyttä kalliimpaa (2014) kertoo päähenkilöidensä tarinaa kahdessa ajassa, ratkoen samalla taustalla mysteeriä. Lukupiiriläiset eivät niinkään pitäneet kirjan tarinassa keskeisenä mysteerin ratkomista vaan sitä kuinka kertomus eteni ja kuinka tarina hiljalleen avautui Boyangin, Moranin ja Ruyun kertomina hyppien ajasta ja paikasta toiseen vuosien 1989 ja 2010-lukujen välillä. Kauniisti kirjoitettu, inhimillinen tarina.

Paljon keskustelua herätti myös syksyllä 2019 ulkomaisten palkintoehdokkaiden sarjassa luettu Junot Diaz: Oscar Waon lyhyt ja merkillinen elämä (2007). Miten naisen elämässä voikaan mennä kaikki niin pieleen? kasaa lukupiirien tunnelman. Keskiaikainen kirous fukú vaivaa Oscar Waon sukua ja Oscar päättää muuttaa katastrofaalisen elämänsä suunnan. Teoksen kieli on aika ronskia mutta tarina kyllä kantaa mukanaan koko kirjan. Samalla tuli muisteltua mieleen Dominikaanisen tasavallan historiaa Trujillon ollessa vallassa.

Keskustelun määrää mitatessa keskiryhmään sijoittuvat keskenään täysin erilaiset kirjat.

Suomi 100 -sarjassa luettiin vuonna 2017 Leena Krohnin Unelmakuolema (2004), jossa anestesiologi Lucia säätelee kuolemia kolmessa eri työpaikassa ja kotona olleessaan lukee isoisänsä unia. Kuulostaako hankalasti hahmoteltavalta? Sitä mieltä oli myös osa lukupiiriläisistä. Lukupiireissä kuitenkin arvostettiin Krohnin taitavaa kielenkäyttöä ja terävää kritiikkiä nykypäivää kohtaan. Tuoreelta tuntuva kirja vaikka sen julkaisusta onkin jo yli kymmenen vuotta.

Marco Malvaldin Viiden korttipeli (2007) ei ollut täysin perinteinen jännitysteos vaan leppoisa tunnelmaltaan. Kirjassa Pinetan rantakylässä paikallisen kuppilan isäntä Massimo joutuu vasten tahtoaan ratkomaan kylässä tapahtunutta murhaa apunaan kuppilassa korttia iskevät eläkeläispapat. Kirjaa pidettiin aika kevyenä ja nopealukuisena teoksena ja sen kerrottiin tuovan mieleen tuttuja television iltapäivän jännityssarjoja.

Vähiten keskustelua herättivät aikanaan kielletyiksi kirjoiksi joutuneet teokset:

Mark Twain: Huckleberry Finnin seikkailut (1884), joka luettiin vuonna 2018 ja Hannu Salaman: Juhannustanssit (1964), jota luettiin Suomi 100 -vuonna. Valtaosa lukijoista oli lukenut kirjat jo aiemmin mutta molempien kirjojen osalta löytyi myös ensikertalaisia.

Mark Twainin teoksissa meillä oli kahta eri suomennosta. Vanhempi Yrjö Kivimiehen (1927) ja uudempi Jarkko Laineen (1972) ja keskustelu liikkuikin etenkin toisessa ryhmässä enemmän käännösten erilaisuudessa.

Juhannustanssien osalta muisteltiin paljon sitä kuinka paljon kirja sai aikanaan huomiota, ja kuinka perheissä saatettiin kieltää sen lukeminen. Nykypäivän näkökulmasta teos ei enää tuntunut niin radikaalilta kuin julkaisuaikanaan.

Kuvat: kirjasampo.fi

– Kaisa

Yoko Ogawa: Professori ja taloudenhoitaja

Koronaepidemian alkurajoitusten jo purressa, suomenkielinen lukupiiri kokoontui maaliskuussa sähköpostitse lukukokemuksia vaihdellen. Monen sydämen vienyt teos Yoko Ogawan Professori ja taloudenhoitaja herätti paljon keskustelua myös virtuaalisia kanavia pitkin.

Kirjassa on kolme päähenkilöä: professori, hänen taloudenhoitajansa sekä taloudenhoitajan poika Juuri, jolle professori on antanut lempinimen. Matematiikka on lähimuistinsa menettäneelle professorille kaikki kaikessa ja niinpä hän riemastuu, kun pojan päänmuoto muistuttaa neliöjuurta. Professori muistaa vain ajan ennen muistinmenetyksensä aiheuttanutta onnettomuutta, mikä vaikuttaa kolmikon yhteiseloon suuresti. 

Teos sisältää paljon matemaattisia kaavoja, jotka tylsistyttävät entistä lyhyen matematiikan lukijaa. Kirjan hahmojen keskinäinen suhde kuitenkin liikuttaa. Vaikka tarina alkaa professorille joka aamu alusta, hän hyväksyy taloudenhoitajan ja varsinkin Juuren osaksi elämäänsä aina uudestaan ja uudestaan. 

Kirjasta voi oppia suhtautumaan kaikkeen avoimin mielin. Muiden avulla voi oppia paljon myös omasta itsestään. Ajankohtaisia teemoja ovat ainakin yhteisöllisyys, muiden huomioonottaminen ja erilaisuuden ymmärtäminen. Lukupiiri suosittelee lämpimästi tätä koskettavaa ja herkkää kertomusta. Ikävä kyllä muita Ogawan kirjoja ei ole suomennettu. 

– Elina

Kuva: kirjasampo.fi

Rachel Cusk: Outline

Rachel Cusk is an author, whose work Outline (2014) is an extraordinary piece of writing.

To read Cusk in the times of coronavirus when we are locked into our homes and are left in a new kind of state of being, feeling isolated and dystopic, adds surely an extra spice for this reading experience. One realizes that a character is in the plane, close to other passengers, and later on she strolls around the streets of Athens. The fresh sea breeze can really be felt touching one’s face.  But more to that, even though there is no danger to be felt in the air, what is a striking feature in her style, is the dream-like atmosphere in the story. It is as though you jump into a film where the camera floats in the air and follows the events and conversations from a short distance, and allows you to be more like an invisible observant. Also, our book club gathered together with the help of cameras and internet – a remote access enabled us to exchange our opinions about the book. (How uplifting to have experienced this under these peculiar circumstances!) 

Outline is, as said, a book that consists of ten conversations, of ten chapters. The encounters that our protagonist, a divorced woman from Britain, meets in her short stay in Athens are documented with the narration that leaves her out from the picture. In a closer look, she is the driving force for the events but the omnipotent voice of narration does not reveal too a many details of her. E.g. her name (Faye) is only mentioned one time at the end of the story.

Endless confessions and the doubts of people opening up from their personal lives to a total stranger were the first comments on the book that were by our book clubbers. We discussed about Faye’s role as an indicator for this all – she herself seems to be going through some tough phase in her life. Maybe she was easily approached to, maybe she just possessed good qualities for a listening ear? 

This or that, we all seemed to have enjoyed this literal world Cusk had opened up before us. Themes such as marriage/divorce, shock, homelessness/loneliness, motherhood/fatherhood, identity/language, proximity/distance and ability to draw limits were brought up in our discussion. 

Outline is a a first book in trilogy, a story compilation that was followed by Transit and Kudos. There is a surely a good continuation to be followed for those who fell in love with the her style of writing in Outline, which is delicate, yet very sharp in its’ description. 

(Outline= a line or set of lines indicating the shape of an object in a sketch or diagram.)

-Marika

Book over: librarything.com

Sally Rooney: Normal People

Normal People by Sally Rooney was published in 2018, just a rough year after the publication of her debut novel, Conversations with Friends. Awarded with some Irish and British Book Awards, and e.g. long listed for the Man Booker Prize, Rooney has already caused a lot of remarkable attention in the literal fields.

Our members of the book club seemed also positively affected by her book; her story was easy to read, got a hold of the reader effortlessly and her characters relatable and believable – but instead of being a solely entertaining story of a relationship between a boy and a girl, the story goes into deeper levels. 

The events date back to January 2011, when we get to follow the development of a friendship between two characters, Marianne and Connell, in Ireland and we end up witnessing their lives for the following 4 years. They come from different social backgrounds, yet they both end up applying to Trinity College and they both are accepted. Their societal positions, power structure in their surroundings swift places as they move from a small town to the capital of the country. Especially hard this seems to become for Connell, whose poorer background in Sligo does not allow him to adjust into this new environment without great efforts. This uncertainty has also its’ impact on their relationship, as the constant insecurity about the nature of their relationship hangs in the air like the following question asked by Connell shows:  ”You know you were saying the other day that you like me, he said, did you mean like as a friend, or what?”

The events in the book threw us readers back to our own teenage years – the memory lane reached up all the way to the glory days of interrail when there were no mobile phones present. For some reason, Rooney also chose to omit the existence of mobiles in her story, despite the decade. Yes it is true, the communication and interaction would be different if the new possibilities of technology were involved in the story. 

We talked about themes such as a notion of ”normality”, individuality, feeling of alienation, co-dependancy, unity, the problemacy of the power of persons´ attempt to change one another, etc.

In the book, we were moved by the complexity of Marianne’s family life, which did not feel justified. Yet she is capable of moving on with her life, even though the baggage seems to some extent too much of a burden. She manages to reach out from these circles, and there is this special friend close by, who ’sees her’ and trusts her: ”He could tell her anything about himself, even weird things, and she would never repeat them, he knows that. Being alone with her is like opening a door away from normal life and then closing it behind him”. How beautifully argued, and yet at the same one wonders, is it enough for them to take their relationship further, to another, yet a more romantic level? Is there a need, in the first place, to see their relationship to be changed into something else?

-Marika

Book cover: librarything.com