Maaliskuun lukupiirissä oli käsittelyssä norjalaisen Nikolaj Frobeniuksen romaani Pelon kasvot (2009). Kaikki kolme osallistujaa olivat sitä mieltä, että kirja kannatti lukea siitäkin huolimatta, että teksti olisi ehkä hyötynyt tiivistämisestä (sivuja nyt 385) ja lukeminen välillä takkuilikin.
Teos kertoo fiktiivisen tarinan kauhun mestari Edgar Allan Poen elämästä, johon tiiviisti linkittyy hänen ”arkkivihollisensa” kriitikko Rufus Griswoldin elämä. Selkeästi fiktiivistä ainesta on entisen orjan, Samuelin, osuus. Samuelin tarina tuo tarinaan jännitystä ja kauhuelementin, joka ajoittain oli puistattavaa luettavaa.
Lukupiiriläiset kehuivat Frobeniuksen taitavuutta tarinankertojana. Kirjailija on myös elokuvakäsikirjoittaja ja se näkyy ehkä myös kirjassa. Ajankuva on todentuntuista ja lukija voi kuvitella 1800-luvun amerikkalaisen säätyläisköyhälistön elämän, sen hajut, maut ja äänet. Poen pakkomiellettä lähentelevä rakkaus, alkoholismi ja kirjassa kulkeva teema kristinuskon ja mystiikan suhteesta täydentävät teoksen mielenkiintoiseksi kokonaisuudeksi. Kahdelle lukupiiriläisille Poen tuotanto ei ollut tuttua, mutta tämän teoksen perusteella sai jonkinlaisen kuvan myös Poen omasta tuotannosta.
Allekirjoittanut on rakastanut Poen kertomuksia ja myös niistä tehtyjä elokuvia jo pienestä pitäen, joten siltä osin vahva suositus tälle kirjalle sekä itse Poen tuotannolle.
Helmikuussa luettavana oli kotimaista kauhua, eli Marko Hautalan Leväluhta. Tarinassa ammennetaan historiasta, jonka arvoitukset ovat kiehtoneet Hautalaa jo kauan. Keitä olivat Leväluhtaan päätyneet naiset, ja miksi heidät on haudattu veteen aikana, jona polttohautaus on ollut normi? Kirjassaan Hautala on yhdistänyt Leväluhdan, limasienen ja norjalaisen black metallin ja saanut aikaiseksi surullisen, synkän ja jopa vastenmielisen tarinan perheestä, jossa mikään ei ole aikoihin, jos koskaan, ollut hyvin.
Tarinan päähenkilö Meeri hylkää miehensä ja lapsensa ja palaa lapsuudenkotiinsa huolehtimaan äidistään, mutta mikään ei tunnu olevan ihan kohdallaan. Veli on tullut hulluksi ja suljettu laitokseen, äidistä on tullut omituisesti käyttäytyvä hauras vanhus, jota Meeri ei haluaisi enää hoitaa. Samaan aikaan kuvioihin ilmestyy Meerin nuoruudenystävä, jolla on outo teoria läheisestä Leväluhdasta ja siitä, mikä sieltä nousee. Psykologinen kauhu leviää hiljakseen sekä kylään että lukijan mieleen.
Etätapaamiseen ei ollut suurta tunkua, joten mielipiteitä ei ole tarjolla nyt kovin montaa. Kirja koettiin raskaana ja ahdistavana, mutta kuitenkin niin vetävänä, että edes kirjoitustyyliin ei lukiessa kiinnitetty juurikaan huomiota. Tarina veti, ahdistavuudestaan huolimatta. Uutta lukijakuntaa Hautalalle ei tällä kierroksella löytynyt, mutta onpahan nyt ainakin kirjan verran tutustuttu kotimaisen kauhun mestariin.
Syksyllä lukupiirit pyörivät vielä normaalisti ja nähtiin kasvokkain ihan kirjastolla…
Lokakuun lukupiirissä astuttiin apokalyptiseen maailmaan, kun käsittelyssä oli Cormac McCarthyn Tie. Kirja kertoo nimettömiksi jäävistä isästä ja pojasta, jotka vaeltavat kahdestaan halki elottoman ja tuhkan peittämän maan. Ruoka, vesi ja toivo ovat loppumassa, ja isä haluaa viedä poikansa johonkin turvaan – mutta minne, kun mitään turvapaikkaa ei ole, eikä kehenkään voi luottaa?
McCarthyn kirjoitustyyli tässä teoksessa on erittäin koruton ja riisuttu, lyhyitä lauseita vailla tunteita ja tulkintaa, eli lukijalle jää täysi vapaus kokea ja tuntea asiat itse. Koruton tyyli tekee lukemisesta tavallaan myös vähän vaikeaa, koska helposti saattaa livahtaa ohitse jotakin tärkeää.
Lukupiiriläisten mielestä kirja oli kauhea, raskaslukuinen ja masentava, mutta myös vaikuttava, ajatuksia herättävä ja lopulta kuitenkin jollakin tavalla lohdullinen. Keskustelu oli kumpanakin iltana vilkasta ja antoisaa, mutta kuitenkin ryhmissä käytiin kaksi hyvin erilaista keskustelua. Tämän tyylistä kirjallisuutta ei monikaan ollut aikaisemmin lukenut, joten ainakin lukupiiriläisille tarjoutui mahdollisuus lukea jotakin oman mukavuusalueensa ulkopuolelta.
Tammikuun lukupiiri järjestettiin etänä kuun lopulla. Kolmen hengen voimin puitiin Kazuo Ishiguron kirjaa Ole luonani aina. Ishiguron kirja julkaistiin vuonna 2005 ja samana vuonna siitä saatiin suomenkielinen käännöskin.
Kirjan englanninkielinen nimi tulee Judy Bridgewaterin kappaleesta Never let me go. Kuuntele kappale YouTubessa: https://youtu.be/4UX6tzE7P44
Kirja kertoo kolmen nuoren elämästä brittiläisessä Hailshamin sisäoppilaitoksessa 1900-luvun loppupuolella. Kathy, Ruth ja Tommy käyvät oppitunneilla, urheilevat, ulkoilevat ja ihastuvat. Perus teinisettiä sisäoppilaitoksessa? Ei ihan. Huolettoman pinnan alla kuplii kauheuksia. Asiat paljastuvat lukijalla yksittäisissä lauseissa.
”On mainio asia, ettei Hailshamin aitoja ole sähköistetty. Joskus sattuu hirveitä onnettomuuksia.” ”Ensinnäkin yhä useammat oppilaat muuttivat pois ryhtyäkseen valvojiksi, ja meidän vanhassa Hailsham-porukassamme levisi käsitys, että se oli asioiden luonnollinen järjestys.” Missä on sähköistettyjä aitoja? Miksi aidat on sähköistetty? Minkä tai keiden valvojiksi? Minne he muuttivat? Miten niin luonnollinen järjestys?
Vihjaileva tyyli ei saanut lukupiiriläisten varauksetonta kannatusta, siitä tuli tunne laskelmallisuudesta. Luku saattoi alkaa puolihuolimattomalla vihjauksella, ja sitten tarina jatkuikin piirustusten tai jalkapallon parissa. Asioiden tola paljastuu hitaasti ja varovasti, kun kolmikosta valvojaksi ryhtynyt Kathy muistelee sisäoppilaistoksessa vietettyjä ja sen jälkeisiä aikoja.
Ishiguro kertoo dystooppista tarinaansa kuitenkin niin taiten, että kirjaa ei voi jättää kesken. Vaikka välillä pitikin, kun kauheudet alkavat paljastua. Lukijaa puristaa sisältä kylmä käsi. Voiko tämä olla totta? Ymmärränkö vihjaukset oikein?
Kirja sai lukupiiriläiset puhumaan pahuudesta tässä ajassa. Kenellä on valta? Miksi ihmiset tekevät pahaa toisilleen?
Ole luonani aina on hyytävä teos. Mitä on olla ihminen?
Lukupiiriä edeltävänä päivänä kaikki yleisötapahtumat kiellettiin Porvoossa koronatilanteen takia, eikä lukupiiriäkään saanut järjestää fyysisesti. Teamsissa kokoontuminen ei suurinta osaa piiriläisistä houkuttanut eikä ollut tietoa, milloin kokoontumisrajoitukset puretaan. Päädyimme siis peruuttamaan tämänkertaisen tapaamisen, mutta kommentteja luetusta kirjasta kuitenkin onneksi tuli piiriläisiltä sähköpostitse. Kiitos vielä kaikille ymmärryksestä ja viesteistä.
Linna on aina ollut kotimme (1962, suom. 2018) on yhdysvaltalaisen kirjailija Shirley Jacksonin (1916-1965) viimeinen teos. Se on goottilaisen kirjallisuuden vähemmän tunnettu klassikko ja ainoa Jacksonilta suomennettu teos. Kirjasta on tehty myös mm. elokuvafilmatisointi, joka oli ensi-illassa vuonna 2018.
Kirjan päähenkilö on 18-vuotias Merricat Blackwood, joka asuu siskonsa Constancen, setänsä Julianin ja kissansa Johanin kanssa maaseudulla vanhassa rappeutuvassa kartanossa. Muu perhe on kuollut myrkytykseen joitakin vuosia aiemmin, ja tapahtumien yllä leijuu mysteeri. Kyläläiset suhtautuvat Blackwoodeihin epäluuloisesti ja vihamielisesti, ja jäljelle jäänyt perhe onkin käytännössä eristäytynyt muusta yhteisöstä.
Tarina kerrotaan Merricatin näkökulmasta. Hänen maailmansa jäsentyy erilaisten pienten rituaalien ja taikojen kautta ja avulla, ja arjen on tärkeää toistua aina samanlaisena, etukäteen suunnitellun kaavan mukaan. Piiriläiset aprikoivat, olisiko hänellä ehkä jotain autistisia piirteitä. Myös teksti sisältää tyylikkäästi toteutettua toistoa, jonka voi tulkita olevan yhteydessä Merricatin persoonaan.
Constance toimii saumattomassa yhteisymmärryksessä pikkusiskonsa kanssa ja pitää pienen talouden pyörimässä, paikat siistinä ja ruokaa pöydässä. Julian-setä on sekä fyysisesti että henkisesti hauraassa kunnossa, ja koittaa saada valmiiksi epävarmoja muistelmiaan perheelle tapahtuneesta tragediasta. Kun rahanahne serkku Charles ilmestyy sotkemaan tarkoin luodun järjestyksen, alkaa väistämätön alamäki joka päätyy syöksykierteeseen.
Piiriläiset luonnehtivat tarinaa erikoiseksi ja arvoitukselliseksi. Jotkut olivat myös sitä mieltä, että lukukokemus oli omituinen ja epärealistinen. Kirjan tunnelmaa kuvailtiin vinksahtaneeksi, mutta toisaalta tarinan jännite säilyi hyvin. Sisarten välinen lämpö ja rakkaus sekä Merricatin omalaatuinen tapa jäsentää ympäristöään tasapainottavat kirjan muutoin aika ankeaa ilmapiiriä ja ahdistavia tapahtumia. Myös kissa Jonaksen läsnäolo tuo sympaattisen ja lohdullisen vivahteen tarinaan.
Tarinan sivuhenkilöt, mukaan lukien jo kuolleet, vaikuttavat olevan kukin omalla tavallaan erikoisia. Suurin osa kyläläisistä kuvataan vähintään ilkeinä, lopulta jopa raivohulluina. Piirissä pohdittiin, tapahtuuko kaikki päähenkilön kokema oikeasti, vai onko osa siitä trauman tai syyllisyydentunnon aiheuttamaa harhaa.
Yksi piiriläisistä luonnehti tarinan käynnistävää kauppareissun kuvausta lähes henkeäsalpaavaksi. Kirjassa kuvataan onnistuneesti ihmisten ennakkoluuloja. Ennakkoluulot liittyvät päähenkilöiden varakkuuteen suhteessa kyläläisiin, eristäytyneeseen elämäntapaan sekä perheelle tapahtuneeseen tragediaan. Jackson kuvaa tätä kautta taitavasti ihmisten sekä vaivihkaista että suoraa pahansuopuutta, joka koettuun erilaisuuteen kohdistuu.
Jackson kirjoittaa herkästi, osuvasti ja jotenkin maagisesti, päähenkilöitään kunnioittaen ja ymmärtäen. Lukupiiriläiset pitivät siitä, että asiat ilmenivät vihjailujen varassa, jolloin omalle mielikuvitukselle jäi tilaa. Oli kuin olisi katsonut psykologista jännityselokuvaa.
Kirjasta pitäneille voin suositella Jacksonin tunnetuimman teoksen, The Haunting of Hill Housen (1959) lukemista. Se on ollut viime vuosina julkisuudessa Netflixin tehtyä siitä kiitetyn televisiosarjan. The Haunting of Hill Housea on tituleerattu yhdeksi parhaista koskaan kirjoitetuista kummitustarinoista. Se on kuitenkin enemmän kuin pelkkä kummitustarina: Jackson todella taitaa psykologisen jännityksen luomisen. Kirjaa ei ole suomennettu, mutta se on hyvin luettavissa myös englanniksi.
Kiitos lukupiiriläisille kuluneesta syksystä, valoisaa joulun odotusta ja onnellista uutta vuotta!
”Om det inte hade varit en bokcirkelbok skulle jag aldrig har läst den.”
”Jag tyckte så illa om den att jag inte kunde läsa klart den.”
”Jag förstår inte vad hon vill säga.”
Nej, om boken En isbjörns memoarer tyckte bokcirkeln inte.
”Speciell.”
”Absurd.”
”Mycket ovidkommande.”
Ändå har författaren, Yoko Tawada, fått de flesta japanska litterära priser av betydelse. Vi funderade på varför boken inte funkade, och hur det kan komma sig att så många böcker som fått priser inte tilltalar en själv. Vad är det som priskommittéerna och kritikerna ser, men inte jag som läsare?
En isbjörns memoarer – andra boken i höstens tema med böcker som är berättade ur djurs perspektiv – handlar om tre generationer isbjörnar. I del ett skriver en namnlös isbjörn, ”jag”, sina memoarer. Andra delen handlar om hennes dotter Tosca, som även hon arbetar på en cirkus. I tredje delen följer vi Toscas son Knut, som växer upp som mediakändis på ett zoo.
Boken upplevdes av samtliga deltagare som mycket rörig. Det var svårt att identifiera sig med personerna och svårt att förstå vilken roll isbjörnarna hade i människovärlden. Å ena sidan kunde de skriva, gick på konferenser och oroade sig för vilket intryck de gjorde i sociala medier. Å andra sidan blev de dresserade med hjälp av sockerbitar, och var farliga , djuriska djur på cirkus. Kanske måste djur som huvudpersoner vara antingen människolika eller djuriska? Men i den förra cirkelboken, En mördares apa, hade gorillan SallyJones både apiga och mänskliga egenskaper, och där fungerade det utmärkt.
Vi funderade på varför författaren hade placerat isbjörnar i huvudrollen: Kunde det ha fungerat med människor som huvudpersoner istället? Och vad ville författaren med boken?
Flera tyckte att korta enheter i boken var njutbara. Som till exempel detta citat: ”Dagdriveri är ett värdigt arbete. Man behöver mod för det.”
Kazuo Ishiguro is renowned for e.g. receiving g a Nobel prize of literature in 2017. Therefore the expectations for the reading experience of his book were laid pretty high, for this obvious reason. Never let me go, his sixth novel, written in 2005, was also made to a film in 2010, of which none of the book clubber had seen.
The story is set an English boarding school, Hailsham school. We get to follow the schooling of some youngsters who seem to lead a pretty normal life. Friendships and love are a part of everyone´s life, a rise of sexual desires occur. But not everything is as normal as one would expect it to be.
The book was a quite simple reading – nothing too complicated with a plot or a language. Even though there seems to be a theme that could imply for a complex story telling: an isolated community and organ donations. The world Ishiguro has set out before our eyes could be a society of the future. We are taken to the world of isolation where upbringing of these young people seem to function in a normal way, yet there is something suspicious lying under the surface. What has happened, whose purpose is this all tailored for, are the questions that arise. But the questions as such were not even that interesting. The reading experience was not a fulfilling one. Actually, it was a big disappointment. Even though the atmosphere in the book is one of a kind, it just not enough for a plot, that seems to be pretty poorly designed. The story was lacking a lot, felt somewhat outdated and it could not live up to the expectations that much. At least this is the opinion of the yours truly.
Den sista boken för den svenska bokcirkel under våren 2020, blev En fransk curry- 100 steg från Bombay till Paris. På grund av den pågående pandemin, så försökte vi med att ordna bokcirkel på nätet. På grund av olika tekniska problem så blev detta inte en så stor framgång. Men vi lär oss.
En fransk curry handlar om en mans kärlek till mat och matlagning. Huvudpersonen heter Hassan Haji och är ursprungligen hemma från Bombay i Indien. Hans familj har där i några generationer drivit olika former av restauranger innan omständigheterna får dem att emigrera till London. Efter några år i London fortsätter familjen till Frankrike i jakt på livsglädje och en ny plats att bo på. De flyttar till byn Lumière och öppnar där en indisk restaurang och Hassan jobbar där som en av kockarna. I byn, på andra sidan gatan, finns redan en restaurang som är specialiserad på fransk lyxmat och miljö. Restaurangen drivs av Madame Mallory och hon uppskattar inte konkurrensen av den bullriga indiska restaurangen.
Boken handlar långt om Hassans utveckling som kok, från indisk mat till lyxig fransk mat. En del av maten beskrivs lockande, man kan nästan känna dofterna. Hassan som personer förändras i sig inte så mycket under bokens gång från det att han har blivit vuxen.
Första delen av boken är trevligt skriven med bra beskrivningar på mat och natur och man kan som läsare uppleva en viss livsglädje. De två följande fortsätter på samma linje, men stämningen börja avta för att mer eller mindre saknas helt i den sista delen. Paris-avsnitt är trist, grått och det händer egentligen ingenting som för historien vidare eller som läsaren kan finna intressant.
Boken är skriven för att kunna filmatiseras och man märker nog att det är mera visuellt än djupt. Boken kan lämpa sig för slöläsning på stranden, i synnerhet första delen är medryckande.
Richard C. Morais (f.1960) är en nordamerikansk författare som vuxit upp i Schweiz. En fransk curry är hans första roman. Han har länge arbetat som utrikeskorrespondent vid olika tidningar.
Som den sista boken i det Sydamerikanska-temat hösten 2019 har den svenska bokcirkeln läst Ljudet av sådant som faller av Juan Gabriel Vásquez.
Boken utspelar sig i Colombia, till en stor del i Bogotá med omnejd. Bokens berättare, Antonio Yammara, tänker tillbaka på sitt liv och en artikel om Pablo Escobars flodhästar får honom att minnas tiden och de våldsamma händelser 1996.
Det året träffar han en man, Ricardo Laverde, och detta kommer att påverka hela hans liv. De utvecklar ett slags vänskap och Antonio blir nyfiken på Ricardos bakgrund och tidigare liv. En dag blir Laverde nedskjuten på gatan och Antonio blir svårt skadad i samma attack.
Attacken sätter även djupa mentala sår hos Antonio och han har väldigt svårt att ta itu och komma vidare med sitt liv igen. Han blir besatt av att förstå Laverdes liv och varför han dödades. Han verkar anse att endast när förstår detta kan han gå vidare med sitt eget liv. Olyckan och hans besatthet leder även till problem inom den egna familjen.
Berättelsen tar också upp knarkhanteringen i Colombia och hur det påverkar alla som bor där. Läsaren får också en bild av hur detta har påverkat dem som växt upp under den värsta tiden på slutet av 1990-talet.
Boken är välskriven och översättningen till svenska är lyckad. Boken kan kännas lite förvirrande eftersom den byter mellan olika tider. Även om bokens huvudperson känns ganska osympatisk emellanåt, så kan man inte låta bli att läsa vidare för att se hur det går. Det är något i bokens språk som drar en med.
Juan Gabriel Vásquez (f.1973) är en colombianska författare som bott långa tider i Europa. För Ljudet av sådant som faller har han bl.a. vunnit Alfaguara Novel Prize 2011 och International Dublin Literary Award 2014.
Huhtikuun lukupiiri jäi koronarajoitusten jalkoihin. Lukupiirikirja, Takashi Hiraiden Kissavieras oli kuitenkin jo ehditty hankkia, joten päätettiin kokeilla, josko lukupiirin pito etänä onnistuisi. Ja onnistuihan se.
Kissavieras kertoo Tokiossa asuvasta pariskunnasta, jonka kotiin tassuttelee yllättäen naapurin kissa, pientä tiukua kaulallaan kantava Chibi. Chibi tulee ja menee, miten sitä huvittaa, mutta asettuu silti, tai juuri siksi, pysyvästi tokiolaispariskunnan sydämiin.
Kirjassa kuvaillaan pariskunnan asuntoa tavattoman yksityiskohtaisesti. Mihin ilmansuuntaan ikkunat ovat, missä on kulma tai nurkka, miten auringonvalo osuu milloin mihinkin. Tai miten talon ohi kävelevien ihmisten varjot heijastuvat ikkunasta asunnon sisäseinälle. Tuntuu, kuin asunnon jokainen tatami (japanilainen mittayksikkö, 90 x 200 cm) olisi käyty läpi. Kuun katsomiseen tarkoitettua kattoikkunaa myöten.
Kärsimätön lukija tahtoisi tarinaan jo vähän vauhtia, mutta ei. Yksityiskohtien vyörytys jatkuu ja tekee lukukokemuksesta lähes meditatiivisen.
Myös Chibin kauneutta, sulavuutta, leikkisyyttä, naukumattomuutta ja ties mitä kuvaillaan tarkasti. Tarkalta kuvaukselta ei kirjassa säästy juuri mikään tai kukaan.
Rauhallinen yksityiskohtien kuvailu antaa tarinasta aluksi ehkä hieman vääristyneen kuvan. Kirjan luettuaan tulee hämmentynyt olo, että tässäkö se nyt oli. Vähäeleinen kuvaus erään pariskunnan ja kissan suhteesta. Mutta eihän se näin mene.
Lukupiireilyn yksi parhaista puolista on tutustuminen kirjallisuuteen monipuolisesti. Eri teemojen kautta tulevat tutuksi niin genret kuin eri maanosien ja maiden kirjallisuus. Mutta ehdottomasti parasta antia, ainakin kirjoittajalle, on keskustelu kirjasta lukupiiritapaamisessa. Lukupiirikeskusteluissa nousee usein — tai oikeastaan aina — esiin yllättäviä havaintoja ja yksityiskohtia, joita ei itse lukiessaan huomannut. Tämä saa monen tarttumaan kirjaan uudestaan. Joten vaikka Kissavieras jäikin ensilukemalta vieraaksi, päätti osa lukupiiriläisistä kutsua sen uudestaan kylään.
Koska olihan Chibi aika hurmaava. Ja koska tyynen pinnan alla tapahtuu.
