Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Vappuaaton aattona kokoontui lukupiiri ruutujen ja spekulatiivisen fiktion* äärelle.

Sinisalon esikoisromaani Ennen päivänlaskua ei voi on häkellyttävä teos. Homoeroottinen peikkosatu, kuten Helsingin Sanomat (22.11.2020) teosta luonnehti 20 vuotta sen julkaisemisen jälkeen.

Tarina alkaa arkisesti baarista. Kirjan päähenkilö joutuu ihastuksensa torjumaksi ja lähtee kotiin. Kotipihalta löytyy peikko. ”Se on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt. Tiedän heti että haluan sen.”

Tästä lähtee käyntiin tarina, joka vie mukanaan.

Kirjassa käsitellään isoja teemoja. Siinä tutkitaan valtarakenteita. Ihmisen ja eläimen (kirjassa peikon) välistä valtasuhdetta sekä valtapeliä, jota käydään kahden ihmisen välillä. Päähenkilö on ihastunut Martesiin, joka pyörittää päähenkilöämme, miten haluaa. Myöhemmin tämän suhteen valtarakenteet muuttuvat. Entä mikä oikeus on ihmisellä vangita jotain luontoon kuuluvaa? Miten valtasuhteet näkyvät avioliitossa?

Erilaisuuteen suhtautuminen on toinen iso teema. Peikko on jo itsessään erilainen. Se ei ole eläin, se ei ole ihminen. Mitä se on? Lisäksi homoseksuaalisuus on kirjassa itsestään selvää, ei jotain erilaista. Heterot edustavat toiseutta.

Tarinan lomassa saadaan seurata kirjan päähenkilön peikkotutkimusta. Tarinaa katkovat lainaukset (suurin osa arvatenkin kirjailijan kynästä) erilaisista tietokirjoista ja verkkosivustoilta. Tämä toteutustapa ei miellyttänyt kaikki lukupiiriläisiä. Lainaukset olivat usein pitkiä ja hinku päästä jatkamaan tarinaa oli liian suuri.

Kirjan loppu yllättää. Luonnon ja ihmisen väliset valtasuhteet ovat kääntymässä. Oliko peikon löytyminen sattumaa vai osa isompaa suunnitelmaa?

Ennen päivänlaskua ei voi sai Finlandia-palkinnon vuonna 2000. Se oli ehdolla myös Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi.

Kuva: Kirjasampo

Anne

Tieteen termipankki: “Spekulatiivinen fiktio eli spefi on 2000-luvulla yleistynyt kattotermi, joka käsittää fantasian, science fictionin ja yliluonnollisen kauhun sekä kaiken sellaisen kirjallisuuden, jossa realismin rajoja rikotaan.”

Aravind Adiga: The White Tiger

In March the Book Club met Mr. Balram Halwai aka the White Tiger. He’s a servant, a philosopher, an entrepreneur and a murderer.

We are in India. A country with so many contradictions one loses count. The huge amount of so very poor versus the very, very rich, fewer in number.

A country where the value of human life varies. Maybe you have so many children you will not notice if one is missing (read: dead, driven over by a rich person). And where you make your servant take the punishment for killing a human being. Because the servant’s life is worth less or next to nothing.

A country where hopelessness and your caste stop you from opening doors and your eyes to a better life.

The White Tiger takes life as it comes. His role in life is to serve his masters. Take the punches and the insults. Always ready to serve. Proudly driving his masters to business meetings, fancy restaurants and world class shopping centres.

This is his life; this is what he is meant to do.

Until everything changes. Because he is the White Tiger, ”a rare creature with superior intelligence who lives in the jungle but is exempt from its rules.” He takes his life in his own hands, hands which are now soaked in blood.

The narrator of the story is The White Tiger himself. His observations of India and its culture are sarcastic and to the point and funny. You get India in full colour. In all its glory and despair.

The Book Club found The White Tiger an interesting read. It is full of big themes to discuss: the self-made man, corruption, education, family, sacrificing, freedom, hopelessness, poverty, value of human life… Take your pick, the White Tiger has it all.

Picture: Flickr

Anne

Mordets praktik av Kerstin Ekman

Våren 2021 sista bok var denna gång Mordets praktik av Kerstin Ekman. Med den här boken som utkom 2009, avslutade vi vårens tema, Doktor Glas.

I Mordets praktik möter vid Doktor Pontus Revinge som anser sig ha stått modell och inspiration till Hjalmar Söderbergs Doktor Glas. Revinge och Söderberg träffas spontant en kväll och Revinge utvecklar någon slags hjältedyrkan för Söderberg. Han försöker aktivt efter det återknyta kontakten med författaren och man kan nästa säga att han förföljer Söderberg. En dag vänder sig Söderberg till Revinge för att få medicinsk information till en bok som han funderar på att skriva. Det gäller alltså metoden hur man ska förgifta en person utan att det ser ut som mord. Revinge blir upplivad av tanken på att få hjälpa författare och forskar på egen tid i möjliga gifter. När han har fått fram informationen han har kontaktar han författaren och ber om att träffas för att berätta mera. Mötet slutar inte riktigt som Revinge hoppas, men det ger samtidigt upphov till hur resten av boken utspelas.

Vi ser flera paralleller mellan Doktor Glas och Doktor Revinges liv. I deras barndom finns antydningar till likande händelser som har lämnat sina spår i deras liv. Dessa beröringspunkter fortsätter även genom det vuxna livet. En viktig del av detta är deras kvinnosyn. Medan Glas ser på sin omgivning, sitt yrke och mord av en annan person väldigt saklig, filosofiskt överläggande så uppvisar Revinge snarare ett mindervärdeskomplex mot omgivningen samtidigt som han på sätt och vis ser sig stå ovanför alla andras sjaskighet och smutsighet. Orsakerna till att doktorerna utförd morden speglar samma karaktärsdrag. Glas närmare sig mordet funderande, filosofiskt och med tanken att hjälpa sin nästa. Revinge gör det snarare spontant och för att förbättra sina egna omständigheter. Man ser också motsatserna i hur doktorerna beskriver sin omgivning. Hos Glas är Stockholm en vacker lockande plats, medan för Revinge har omgivningen en smutsig och sjaskig yta. Denna samma syn präglar också hur de ser på människorna omkring sig och deras beteende.

Kerstin Ekman har lyckats bra med bokens språk och det för läsaren tillbaka till 1900-talets början. I början känns boken väldigt rörig och man får inte riktigt grepp om vem som berättar, men efterhand blir det klarare. Boken var intressant eftersom den gav ett annat perspektiv på originalboken Doktor Glas och bokcirkeln är glada att de har läst den, men finner kanske inte att de fullhjärtat kan rekommendera den till andra.

Bild: Kirjasampo

Tove

Nikolaj Frobenius: Pelon kasvot

Maaliskuun lukupiirissä oli käsittelyssä norjalaisen Nikolaj Frobeniuksen romaani Pelon kasvot (2009). Kaikki kolme osallistujaa olivat sitä mieltä, että kirja kannatti lukea siitäkin huolimatta, että teksti olisi ehkä hyötynyt tiivistämisestä (sivuja nyt 385) ja lukeminen välillä takkuilikin.

Teos kertoo fiktiivisen tarinan kauhun mestari Edgar Allan Poen elämästä, johon tiiviisti linkittyy hänen ”arkkivihollisensa” kriitikko Rufus Griswoldin elämä. Selkeästi fiktiivistä ainesta on entisen orjan, Samuelin, osuus. Samuelin tarina tuo tarinaan jännitystä ja kauhuelementin, joka ajoittain oli puistattavaa luettavaa.

Lukupiiriläiset kehuivat Frobeniuksen taitavuutta tarinankertojana. Kirjailija on myös elokuvakäsikirjoittaja ja se näkyy ehkä myös kirjassa. Ajankuva on todentuntuista ja lukija voi kuvitella 1800-luvun amerikkalaisen säätyläisköyhälistön elämän, sen hajut, maut ja äänet. Poen pakkomiellettä lähentelevä rakkaus, alkoholismi ja kirjassa kulkeva teema kristinuskon ja mystiikan suhteesta täydentävät teoksen mielenkiintoiseksi kokonaisuudeksi. Kahdelle lukupiiriläisille Poen tuotanto ei ollut tuttua, mutta tämän teoksen perusteella sai jonkinlaisen kuvan myös Poen omasta tuotannosta.

Allekirjoittanut on rakastanut Poen kertomuksia ja myös niistä tehtyjä elokuvia jo pienestä pitäen, joten siltä osin vahva suositus tälle kirjalle sekä itse Poen tuotannolle.

-Heidi

Marko Hautala: Leväluhta

Helmikuussa luettavana oli kotimaista kauhua, eli Marko Hautalan Leväluhta. Tarinassa ammennetaan historiasta, jonka arvoitukset ovat kiehtoneet Hautalaa jo kauan. Keitä olivat Leväluhtaan päätyneet naiset, ja miksi heidät on haudattu veteen aikana, jona polttohautaus on ollut normi? Kirjassaan Hautala on yhdistänyt Leväluhdan, limasienen ja norjalaisen black metallin ja saanut aikaiseksi surullisen, synkän ja jopa vastenmielisen tarinan perheestä, jossa mikään ei ole aikoihin, jos koskaan, ollut hyvin.

Tarinan päähenkilö Meeri hylkää miehensä ja lapsensa ja palaa lapsuudenkotiinsa huolehtimaan äidistään, mutta mikään ei tunnu olevan ihan kohdallaan. Veli on tullut hulluksi ja suljettu laitokseen, äidistä on tullut omituisesti käyttäytyvä hauras vanhus, jota Meeri ei haluaisi enää hoitaa. Samaan aikaan kuvioihin ilmestyy Meerin nuoruudenystävä, jolla on outo teoria läheisestä Leväluhdasta ja siitä, mikä sieltä nousee. Psykologinen kauhu leviää hiljakseen sekä kylään että lukijan mieleen.

Etätapaamiseen ei ollut suurta tunkua, joten mielipiteitä ei ole tarjolla nyt kovin montaa. Kirja koettiin raskaana ja ahdistavana, mutta kuitenkin niin vetävänä, että edes kirjoitustyyliin ei lukiessa kiinnitetty juurikaan huomiota. Tarina veti, ahdistavuudestaan huolimatta. Uutta lukijakuntaa Hautalalle ei tällä kierroksella löytynyt, mutta onpahan nyt ainakin kirjan verran tutustuttu kotimaisen kauhun mestariin.

Kansi: Kirjasampo.fi

-Meri

Cormac McCarthy: Tie

Syksyllä lukupiirit pyörivät vielä normaalisti ja nähtiin kasvokkain ihan kirjastolla…

Lokakuun lukupiirissä astuttiin apokalyptiseen maailmaan, kun käsittelyssä oli Cormac McCarthyn Tie. Kirja kertoo nimettömiksi jäävistä isästä ja pojasta, jotka vaeltavat kahdestaan halki elottoman ja tuhkan peittämän maan. Ruoka, vesi ja toivo ovat loppumassa, ja isä haluaa viedä poikansa johonkin turvaan – mutta minne, kun mitään turvapaikkaa ei ole, eikä kehenkään voi luottaa?

McCarthyn kirjoitustyyli tässä teoksessa on erittäin koruton ja riisuttu, lyhyitä lauseita vailla tunteita ja tulkintaa, eli lukijalle jää täysi vapaus kokea ja tuntea asiat itse. Koruton tyyli tekee lukemisesta tavallaan myös vähän vaikeaa, koska helposti saattaa livahtaa ohitse jotakin tärkeää.

Lukupiiriläisten mielestä kirja oli kauhea, raskaslukuinen ja masentava, mutta myös vaikuttava, ajatuksia herättävä ja lopulta kuitenkin jollakin tavalla lohdullinen. Keskustelu oli kumpanakin iltana vilkasta ja antoisaa, mutta kuitenkin ryhmissä käytiin kaksi hyvin erilaista keskustelua. Tämän tyylistä kirjallisuutta ei monikaan ollut aikaisemmin lukenut, joten ainakin lukupiiriläisille tarjoutui mahdollisuus lukea jotakin oman mukavuusalueensa ulkopuolelta.

Kansi: Kirjasampo.fi

-Meri

Hyytävä Ole luonani aina

Tammikuun lukupiiri järjestettiin etänä kuun lopulla. Kolmen hengen voimin puitiin Kazuo Ishiguron kirjaa Ole luonani aina. Ishiguron kirja julkaistiin vuonna 2005 ja samana vuonna siitä saatiin suomenkielinen käännöskin.

Kirjan englanninkielinen nimi tulee Judy Bridgewaterin kappaleesta Never let me go.
Kuuntele kappale YouTubessa: https://youtu.be/4UX6tzE7P44

Kirja kertoo kolmen nuoren elämästä brittiläisessä Hailshamin sisäoppilaitoksessa 1900-luvun loppupuolella. Kathy, Ruth ja Tommy käyvät oppitunneilla, urheilevat, ulkoilevat ja ihastuvat. Perus teinisettiä sisäoppilaitoksessa? Ei ihan.
Huolettoman pinnan alla kuplii kauheuksia. Asiat paljastuvat lukijalla yksittäisissä lauseissa.

”On mainio asia, ettei Hailshamin aitoja ole sähköistetty. Joskus sattuu hirveitä onnettomuuksia.”
”Ensinnäkin yhä useammat oppilaat muuttivat pois ryhtyäkseen valvojiksi, ja meidän vanhassa Hailsham-porukassamme levisi käsitys, että se oli asioiden luonnollinen järjestys.”
Missä on sähköistettyjä aitoja? Miksi aidat on sähköistetty? Minkä tai keiden valvojiksi? Minne he muuttivat? Miten niin luonnollinen järjestys?

Vihjaileva tyyli ei saanut lukupiiriläisten varauksetonta kannatusta, siitä tuli tunne laskelmallisuudesta. Luku saattoi alkaa puolihuolimattomalla vihjauksella, ja sitten tarina jatkuikin piirustusten tai jalkapallon parissa. Asioiden tola paljastuu hitaasti ja varovasti, kun kolmikosta valvojaksi ryhtynyt Kathy muistelee sisäoppilaistoksessa vietettyjä ja sen jälkeisiä aikoja.

Ishiguro kertoo dystooppista tarinaansa kuitenkin niin taiten, että kirjaa ei voi jättää kesken. Vaikka välillä pitikin, kun kauheudet alkavat paljastua. Lukijaa puristaa sisältä kylmä käsi. Voiko tämä olla totta? Ymmärränkö vihjaukset oikein?

Kirja sai lukupiiriläiset puhumaan pahuudesta tässä ajassa. Kenellä on valta? Miksi ihmiset tekevät pahaa toisilleen?

Ole luonani aina on hyytävä teos. Mitä on olla ihminen?  

Kansi: Kirjasampo.fi

 

–Anne

Shirley Jackson: Linna on aina ollut kotimme

Lukupiiriä edeltävänä päivänä kaikki yleisötapahtumat kiellettiin Porvoossa koronatilanteen takia, eikä lukupiiriäkään saanut järjestää fyysisesti. Teamsissa kokoontuminen ei suurinta osaa piiriläisistä houkuttanut eikä ollut tietoa, milloin kokoontumisrajoitukset puretaan. Päädyimme siis peruuttamaan tämänkertaisen tapaamisen, mutta kommentteja luetusta kirjasta kuitenkin onneksi tuli piiriläisiltä sähköpostitse. Kiitos vielä kaikille ymmärryksestä ja viesteistä.

Linna on aina ollut kotimme (1962, suom. 2018) on yhdysvaltalaisen kirjailija Shirley Jacksonin (1916-1965) viimeinen teos. Se on goottilaisen kirjallisuuden vähemmän tunnettu klassikko ja ainoa Jacksonilta suomennettu teos. Kirjasta on tehty myös mm. elokuvafilmatisointi, joka oli ensi-illassa vuonna 2018.

Kirjan päähenkilö on 18-vuotias Merricat Blackwood, joka asuu siskonsa Constancen, setänsä Julianin ja kissansa Jonasin kanssa maaseudulla vanhassa rappeutuvassa kartanossa. Muu perhe on kuollut myrkytykseen joitakin vuosia aiemmin, ja tapahtumien yllä leijuu mysteeri. Kyläläiset suhtautuvat Blackwoodeihin epäluuloisesti ja vihamielisesti, ja jäljelle jäänyt perhe onkin käytännössä eristäytynyt muusta yhteisöstä.

Tarina kerrotaan Merricatin näkökulmasta. Hänen maailmansa jäsentyy erilaisten pienten rituaalien ja taikojen avulla. Merricatin arjen on tärkeää toistua aina samanlaisena, etukäteen suunnitellun kaavan mukaan. Myös kirjan teksti sisältää tyylikkäästi toteutettua toistoa, jonka voi halutessaan tulkita kuvastavan Merricatin persoonaa.

Constance toimii saumattomassa yhteisymmärryksessä pikkusiskonsa kanssa ja pitää pienen talouden pyörimässä, paikat siistinä ja ruokaa pöydässä. Julian-setä on sekä fyysisesti että henkisesti hauraassa kunnossa, ja koittaa saada valmiiksi epävarmoja muistelmiaan perheelle tapahtuneesta tragediasta. Kun rahanahne serkku Charles ilmestyy sotkemaan tarkoin luodun järjestyksen, alkaa väistämätön alamäki joka päätyy syöksykierteeseen.

Piiriläisten mielestä tarina oli erikoinen ja arvoituksellinen, jopa omituinen ja epärealistinen. Kirjan tunnelmaa kuvailtiin vinksahtaneeksi, mutta toisaalta tarinan jännite säilyi hyvin. Sisarten välinen lämpö ja rakkaus sekä Merricatin omalaatuinen tapa jäsentää ympäristöään tasapainottavat kirjan muutoin aika ankeaa ilmapiiriä ja ahdistavia tapahtumia. Myös Jonas-kissan läsnäolo tuo lohdullisen vivahteen tarinaan.

Tarinan sivuhenkilöt, mukaan lukien jo kuolleet, vaikuttavat olevan kukin omalla tavallaan erikoisia. Suurin osa kyläläisistä kuvataan vähintään ilkeinä, jopa raivohulluina. Yksi piiriläisistä luonnehti tarinan käynnistävää kauppareissun kuvausta lähes henkeäsalpaavaksi. Piirissä pohdittiin, tapahtuuko kaikki päähenkilön kokema oikeasti, vai onko osa siitä trauman tai syyllisyydentunnon aiheuttamaa harhaa.

Kirjassa kuvataan onnistuneesti ihmisten ennakkoluuloja. Ennakkoluulot liittyvät päähenkilöiden varakkuuteen suhteessa kyläläisiin, eristäytyneeseen elämäntapaan sekä perheelle tapahtuneeseen tragediaan. Jackson kuvaa taitavasti ihmisten sekä vaivihkaista että suoraa pahansuopuutta, joka kohdistuu erilaisuuteen.

Jackson kirjoittaa herkästi, osuvasti ja maagisesti, päähenkilöitään kunnioittaen ja ymmärtäen. Lukupiiriläiset pitivät siitä, että asiat ilmenivät vihjailujen varassa, jolloin omalle mielikuvitukselle jäi tilaa. Tuntui kuin olisi katsonut psykologista jännityselokuvaa.

Kirjasta pitäneille voin suositella Jacksonin tunnetuimman teoksen, The Haunting of Hill Housen (1959) lukemista. Se on ollut viime vuosina julkisuudessa Netflixin tehtyä siitä kiitetyn televisiosarjan. The Haunting of Hill Housea on tituleerattu yhdeksi parhaista koskaan kirjoitetuista kummitustarinoista. Se on kuitenkin enemmän kuin pelkkä kummitustarina: Jackson todella taitaa psykologisen jännityksen luomisen. Kirjaa ei ole suomennettu, mutta se on hyvin luettavissa myös englanniksi.

Kiitos lukupiiriläisille kuluneesta syksystä, valoisaa joulun odotusta ja onnellista uutta vuotta!

-Tetta

Kansi: Kirjasampo.fi

Kylig isbjörnsbok

”Om det inte hade varit en bokcirkelbok skulle jag aldrig har läst den.”

”Jag tyckte så illa om den att jag inte kunde läsa klart den.”

”Jag förstår inte vad hon vill säga.”

Nej, om boken En isbjörns memoarer tyckte bokcirkeln inte.

”Speciell.”

”Absurd.”

”Mycket ovidkommande.”

Ändå har författaren, Yoko Tawada, fått de flesta japanska litterära priser av betydelse. Vi funderade på varför boken inte funkade, och hur det kan komma sig att så många böcker som fått priser inte tilltalar en själv. Vad är det som priskommittéerna och kritikerna ser, men inte jag som läsare?

En isbjörns memoarer – andra boken i höstens tema med böcker som är berättade ur djurs perspektiv – handlar om tre generationer isbjörnar. I del ett skriver en namnlös isbjörn, ”jag”, sina memoarer. Andra delen handlar om hennes dotter Tosca, som även hon arbetar på en cirkus. I tredje delen följer vi Toscas son Knut, som växer upp som mediakändis på ett zoo.

Boken upplevdes av samtliga deltagare som mycket rörig. Det var svårt att identifiera sig med personerna och svårt att förstå vilken roll isbjörnarna hade i människovärlden. Å ena sidan kunde de skriva, gick på konferenser och oroade sig för vilket intryck de gjorde i sociala medier. Å andra sidan blev de dresserade med hjälp av sockerbitar, och var farliga , djuriska djur på cirkus. Kanske måste djur som huvudpersoner vara antingen människolika eller djuriska? Men i den förra cirkelboken, En mördares apa, hade gorillan SallyJones både apiga och mänskliga egenskaper, och där fungerade det utmärkt.

Vi funderade på varför författaren hade placerat isbjörnar i huvudrollen: Kunde det ha fungerat med människor som huvudpersoner istället? Och vad ville författaren med boken?

Flera tyckte att korta enheter i boken var njutbara. Som till exempel detta citat: ”Dagdriveri är ett värdigt arbete. Man behöver mod för det.”

Nu ser vi fram emot hönan.

– Louise

Kazuo Ishiguro: Never Let Me Go

Kazuo Ishiguro is renowned for e.g. receiving g a Nobel prize of literature in 2017. Therefore the expectations for the reading experience of his book were laid pretty high, for this obvious reason. Never let me go, his sixth novel, written in 2005, was also made to a film in 2010, of which none of the book clubber had seen.

The story is set an English boarding school, Hailsham school. We get to follow the schooling of some youngsters who seem to lead a pretty normal life. Friendships and love are a part of everyone´s life, a rise of sexual desires occur. But not everything is as normal as one would expect it to be.

The book was a quite simple reading – nothing too complicated with a plot or a language. Even though there seems to be a theme that could imply for a complex story telling: an isolated community and organ donations. The world Ishiguro has set out before our eyes could be a society of the future. We are taken to the world of isolation where upbringing of these young people seem to function in a normal way, yet there is something suspicious lying under the surface.  What has happened, whose purpose is this all tailored for, are the questions that arise. But the questions as such were not even that interesting. The reading experience was not a fulfilling one. Actually, it was a big disappointment. Even though the atmosphere in the book is one of a kind, it just not enough for a plot, that seems to be pretty poorly designed. The story was lacking a lot, felt somewhat outdated and it could not live up to the expectations that much. At least this is the opinion of the yours truly.

–Marika

Book cover: librarything.com