Lukupiirin
dekkarisarjan viimeinen opus oli norjalaisen Samuel Bjørkin
Yölintu. Yölintu on Bjørkin toinen dekkari, jossa rikostutkija Holger Munch ja hänen
työparinsa Mia Krüger ratkovat karmivia murhia. Tässä tarinassa tutkitaan
rituaalimurhaa.
Metsässä makasi alaston tyttö.
Höyheniä ympärillään.
Valkoinen lilja suussa.
Elämä on
murjonut kirjan päähenkilöitä. Munch yrittää toipua 10 vuotta vanhasta
avioerosta, polttaa ketjussa ja syö rasvaista ruokaa. Lääkärin kiellosta
huolimatta. Poliisin virasta tasapainottomuuden vuoksi pidätetty Krüger ei edes
yritä toipua kaksossisarensa kuolemasta. Hän on kuitenkin rikostutkijana
ylivoimainen, ja Much saa ujutettua hänet työparikseen Yölintu-dekkarin murhien
selvittämiseen.
Tarinassa
liikutaan eri ajoissa ja jopa eri mantereilla. Henkilögalleria on runsas.
Lukupiiriläisten mielestä jopa liian runsas. Lukija saa arvuutella pitkin
kirjaa kenen karua lapsuutta takautumissa kuvataan. Vaihtoehtoja riittää!
Yölinnun kieli
ilahdutti. Hyvä käännös onkin tarpeen, kun lukijan eteen vyörytetään
henkilöitä, tapahtumia ja yksityiskohtia. Loputtomasti yksityiskohtia. Välillä
tuntuu, että murhia on ratkomassa ihan liikaa poliiseja ja itse tarinakin
kimpoilee liian moneen suuntaan. Silti ‒ tai ehkä juuri siksi ‒Yölintu
pitää otteessaan.
Kirja on kuin
ikkuna pahaan maailmaan. Siinä kuvataan hyvin nettimaailman raadollisempaa
puolta, joka saattaa unohtua kissavideoita katsellessa. Pimeän verkon kätköissä
tapahtuu hirveyksiä.
Hirveyksistä
huolimatta lukupiiri suosittelee Yölintua. Tylsää hetkeä ei ole.
Kirjailijanimi
Samuel Bjørkin takana on norjalainen kirjailija, käsikirjoittaja ja muusikko
Frode Sander Øien. Hän on kirjoittanut omalla nimellään näytelmiä sekä
julkaissut kaksi romaania ja kuusi musiikkialbumia.
PS. Kirjan kannessa on kuva pöllöstä, ja kirjan nimi norjaksi on Uglen eli pöllö. Lukupiirissä pohdittiin pöllön symboliikkaa. Pöllöä pidetään usein viisauden symbolina. Mutta monissa kulttuureissa pöllöä on pidetty kuoleman lintuna, mikä sopii kirjan teemaan kuin nokka pöllön kasvoihin.
Kymmenen suomalaista on valittu mukaan kilpailuun, jossa
tavoitteena on kulkea läpi kahdessa viikossa Korsikan saarella sijaitseva GR20,
Euroopan vaikein vaellusreitti. Kannustimena on kilpailun voittajalle luvattu suuri
summa rahaa, ja jokaisella osallistujista on omat syynsä havitella tätä
palkintoa. Patikointiretki kuitenkin muuttuu pian todelliseksi
selviytymistaisteluksi. Reitillä alkaa tapahtua selittämättömiä
kuolemantapauksia ja kilpakumppaneiden kesken alkaa olla enenevissä määrin
epäluottamusta. Lisäksi heidän kiusanaan ovat vihamielisesti käyttäytyvät
paikalliset vuoristolaiset.
Kirja on Jari Järvelän neljäs jännityskirja. Järvelä on kirjoittanut paljon muutakin, mutta hallitsee myös tiivistunnelmaisen kerronnan ja tarinankuljetuksen hienosti. Se ken tulee viimeiseksi perustuu Järvelän omaan vaelluskokemukseen tällä samalla reitillä, jonka hän suoritti teini-ikäisen poikansa kanssa ilman aikaisempaa kokemusta vaeltamisesta. Hän kirjoitti retkestään pitkän artikkelin Suomen Kuvalehteen, ja osa sen sisällöstä on siirretty suoraan tähän kirjaan. Järvelä kertoo, että joillakin romaanin henkilöistä on esikuvansa todellisissa ihmisissä, joita he poikansa kanssa tapasivat vaelluksen varrella. Artikkeli on luettavissa internetissä.
Lukupiiriläisten mielestä kirjan tarina oli intensiivinen ja
teksti hykerryttävää, mustaa huumoria sekä taitavaa miljöön kuvausta
sisältävää. Henkilökuvausta kiiteltiin myös moniulotteiseksi, ja retkeläisten
kohtaloista oltiin väkisinkin kiinnostuneita, vaikka osa heistä koettiin
todella ärsyttäviksi. Tarinaa myös pidettiin osittain epäuskottavana, mutta
toisaalta se voi olla kirjailijan tietoinen valinta: sen verran reippaasti
reviteltiin epämiellyttävillä yksityiskohdilla ja käänteillä. Ikään kuin
kirjailija olisi pitänyt kieroutuneella tavalla hauskaa henkilöidensä
kustannuksella. Kaikki piiriläiset eivät pitäneet kirjasta osittain
edellämainituista syistä.
Kertomuksen taustalla havaittiin myös syvempiä teemoja. Tarina
vertautuu melko suoraan nykyään muodissa olevaan tosi TV- tai pelimaailmaan,
jossa vahvin selviää ja muut putoavat pois. Jossain määrin tämä mentaliteetti kuvastaa
nykyajan menoa laajemminkin. Yksilön vastuuta omasta pärjäämisestään jopa
muiden kustannuksella korostetaan eikä ahneutta ja itsekkyyttä nähdä
välttämättä ei-toivottavana luonteenpiirteenä. Järvelä on vain vienyt nämä
ilmiöt astetta pidemmälle tarinassaan.
Kirjassa nähtiin kulkevan mukana myös ajatus siitä, että meissä jokaisessa asuu potentiaalinen raakalainen ja tappaja, joka oikeissa olosuhteissa voi aktivoitua. Sivistyksen pintakerros voi olla yllättävän ohut ja helposti pois raaputettavissa. Piiriläiset kertoilivat myös omista vaelluskokemuksistaan, mikä oli hyvin kiintoisaa. Harva kuitenkaan tällä kertaa silmin nähden innostui ajatuksesta lähteä seuraavaksi kokeilemaan GR20:tä…
The last
reading for our book club this spring was Emma Donoghue’s Room (2010). The
novel was shortlisted for both Man Booker and Orange prizes and it was adapted
into an award-winning movie in 2015. Donoghue is an Irish-born writer, living
in Canada. Room is her seventh novel.
From page
one Room holds its reader tight. Part of this is due to the irresistibly honest
narrator: a five-year-old Jack, a smart and tender boy who lives with his Ma.
They have a routine for each day: bath, breakfast, TV, exercise, lunch, nap,
scream… They sing songs and tell stories, they play with language and invent word
sandwiches. They build a long snake of empty eggshells that lives under their
bed. They live in a room that measures 11 feet by 11 feet. Room is Jack’s whole
world, all he has ever known.
The real
things in Jack’s world are all one of their kind: Bed, Bath, Sink, Stove, Rug,
Table. Many other things are only in TV: girls, boys, grass, sand, ocean. Apart
from him and his Ma, the only other real person in the world of Jack is Old
Nick. Jack is afraid of Old Nick but has never seen him. Old Nick comes in the
night, at nine pm sharp and Jack is hidden in Wardrobe. He listens to his Ma
and Old Nick talk. He listens to Old Nick make the bed screak. Then the door
beebs and it is only him and Ma again.
Being a
mother to a five-year-old myself, I was not very happy to open this book. The
thought of a child in the setting of this novel, the dark actual circumstances
looming behind the imaginary childish world of Jack felt too much to take in.
Especially since, while Room is fiction, we have heard too many similar stories
from the real life.
In our book
club meeting I learned that I was not the only one having avoided this book at
first. Some of us had lost their sleep for a night because of the novel. I was
one of them but at that point it was simply because I could not stop reading.
As the story proceeded, it appeared that Room was much more than its horrific
setting. Actually, the setting was only the background of the essential story.
Room states
that the value of having someone to look after can help one survive even in the
unspeakable conditions. Ma creates a routine of life for her child in the
conditions that she has to offer. When Jack grows, she creates the whole world
for him. What could had she done otherwise?
On several
levels having Jack saves her. He gives her life a meaning, a reason to survive
from day to day. He keeps her remembering rhymes and songs from her own
childhood, he makes her read books and create stories, he makes her cook and
eat vitamins, bath and take care of them both. He makes her live instead of
just be there and wait for nothing.
Room is
also a story of the love of a son to his mother, a story of growing up. In the
beginning, Jack lives in a sort of prolongated state of an unborn child. He and
his mother live in an almost symbiotic relationship; they are never apart from
each other and they do everything together. However, it becomes inevitable that
in time Jack has to find ways to live in separation, too. Their umbilical cord
lasts unusually long but finally, like every newborn, also Jack has to learn to
breath on his own.
There is a
profound difference between the worldviews of the mother and her son. To Ma
they are captives willing to be free again; to Jack nothing besides Room even
exists. Even though Jack is deprived of the outer world, he never knows he is
missing something. He has everything he needs: his Ma and their well-routined
life and things. As a professional of child education in our group pointed out
– if you only look at Jack, he also benefits of their situation. His mother is
always there for him, he has safe routines and lots of stability in his life.
Being a small boy, what has he to long for?
While in
the beginning of the novel the main characters’ routined life runs somewhat
stable, it seems unavoidable that Jack is growing up and asking more questions.
He is curious to know more of the world and suddenly his Ma starts to give in.
Jack is both incredulous and intrigued. And as with all life changing
knowledge, sometimes the opening new world becomes overwhelming. Jack
eventually starts longing to go back to what he knows as normal. But once we
have expanded our knowledge, there is no going back. Life only moves forwards.
Room makes
us realise once again how different is the perspective of children from their parents.
While adults make decisions of how to live their lives and in what realities,
children only see and know what we show them. We choose their realities for
them for many years before they are ready to start choosing for themselves.
Thus, in some ways, like Ma, every parent creates the world to her/his
children.
While
usually it does not happen on such ultimate level as in this novel, yet, we all
have our own Room in which we grow our children. If we are lucky enough to live
in a peaceful, stable environment, we have freely chosen the books, songs,
food, TV programmes, social, physical and intellectual skills we have wanted to
introduce to our children. But the main skill of a parent is to open the door
when the child is ready to start finding his/her own ways; it is our duty to
answer even in the most difficult questions.
Because of
the child narrator, the novel is easily read with not too many big words.
Donoghue is skillful in using a child’s voice. While Jack is believable as a
five-year-old, having him as the witness does not over-simplify the events of
the novel, nor their meaning. The intensity or credibility of the story are not
affected. In a sense the voice and perspective of a child make the story in
such tragic setting somewhat lighter. There is always hope for those who trust
in the life itself.
I highly
recommend the novel. When you open the door to Room, it stays with you for a
long while.
Kaikki laulavat linnut on
kertomus nuoren naisen, Jake Whyten, elämästä. Jake elää yksin lammasfarmilla
Britannian rannikolla. Kunnes joku tai jokin alkaa tappaa hänen lampaitaan.
Tarina kuljetetaan mestarillisesti viimeisille sivuille ennen kuin selviää,
mistä kaikki johtuu.
Kirjailija Evie Wyld on syntynyt Lontoossa ja varttunut Australiassa, mikä on varmasti ollut hyödyksi kirjaa kirjoittaessa, sillä tapahtumat vyöryvät eteenpäin kahdella mantereella. Lukupiiri arvioi kirjan rakenteen mestarilliseksi ja hyvin epätavalliseksi, sillä tarinaa kuljetettiin eteenpäin kahdessa eri ajassa. Vasta lopussa asiat selvisivät. Toisaalta loppuun oltiin myös pettyneitä, sillä se jäi hyvin avoimeksi. Jotain suureellisempaa olisi odottanut tiivistyvästä tunnelmasta johtuen.
Lukupiiri arvosti suuresti kirjan
kaunista ja kuvailevaa kieltä. Tosin välillä se sai aikaan myös inhon
väristyksiä. Myös erittäin hyvin onnistunutta käännöstä kiiteltiin. Moni olisi
lukenut mielellään myös muita kirjailijan teoksia, mutta ikävä kyllä kyseessä
on ainut suomennettu teos.
Kaikki laulavat linnut on
kirjastossa luokiteltu psykologiseksi jännityskirjallisuudeksi, mikä ihmetytti
lukupiiriläisiä. Moni olisi sijoittanut teoksen kauhukirjallisuuteen eikä siten
ollen suosittele kirjaa heikkohermoisille. Kirjan opetuksen lukupiiri totesi
liittyvän siihen, kuinka yksi teko voi määrittää koko loppuelämän, mutta
sisulla selviää kauhistuttavistakin tilanteista.
Lukupiiri suosittelee lämpimästi teosta, ja olipa se myös kaikille ihan uusi tuttavuus!
Marian is the main character, who seems to lead an ordinary
life in a marketing research company and who is about to get married with
Peter. It all seems just perfectly fine, but somehow something is just not
right. Things start to crumble….
The Edible Woman was published fifty years ago, in 1969, but
has not seen the daylight in Finnish. This lack of translation has obviously
left this piece of writing more unknown amongst Finnish readers, and her
dystopic novels are more familiar.
The reading of the book caused different kind of reactions. (I personally would have liked to like this book, but the book left me quite untouched). To some extent the first quarter of the text was appealing and clear. The narration in a first person draws you in to the world of Marian, but actually, the more you learn, the less you want to know…. as things just don´t seem to flow. ”A high school diary”, as one of our readers described. We could find important themes such as rebelling against patriarchy and self-determination, but otherwise the book was felt to be the product of the time, of the 1960´s. The reduction of food consumption is regardless a one way of resistance in her personal rebellion. She is not to be consumed by others, as well. Atwood also manages to distance the reader from Marian, as she changes the narration from first person angle to a third person voice at some point.
Lämpligt på
jämställdhetsdagen och Minna Canth-dagen behandlade bokcirkeln en annan stark
kvinna, Artemisia Gentileschi (1593 – 1653). Hon var en framstående konstnär
och exceptionell genom att som kvinna kunna försörja sig på sin konst.
Moderslös vid 12-årsålder växte hon upp med sin far, konstnären Orazio
Gentileschi, och undervisades i målarkonst från ung ålder. En tragisk händelse i
ungdomen kom att prägla resten av hennes liv. Konstnären Agostino Tassi, vän
till fadern och ombedd att lära Artemisia perspektivmålning, våldtog henne i
hennes eget hem. Brottet fördes till domstol och rättegångsprotokollen finns
bevarade.
Enligt romanen var
orsaken till att brottet fördes till domstol att Tassi dessutom stulit målningar
av Orazio Gentileschi. När Artemisia insåg att fadern i första hand ville få
tillbaka den konst Agostino stulit av honom och att våldtäkten var en bisak,
kände hon sig sviken. Artemisia blev torterad och förödmjukad under den sju
månader långa rättegången och hennes rykte i Rom var förstört. Hon gick med på
ett arrangerat äktenskap med en målare från Florens. I Florens blev hon som
första kvinna invald i konstakademin. Senare skilde hon sig från sin man och
verkade i bland annat Genua och Neapel.
Av hennes konst
är det motivet med Judit och Holofernes som får mest uppmärksamhet i romanen.
Artemisia Gentileschi gjorde många versioner av denna, den första redan under
rättegången. Motivet har sin bakgrund i en berättelse i Gamla testamentet.
Änkan Judit räddade sitt folk genom att mörda Holofernes som ledde
ockupationsmaktens armé. Hon låtsades villig att bli hans älskarinna och söp
honom full för att sen halshugga honom. Tidigare målningar av samma motiv,
gjorda av män, visar Judit efter dådet, Artemisia visar henne i själva
mordögonblicket. Bokcirkeln såg en kort presentation av målningen på Youtube
och kunde konstatera att Judit och hennes tjänstekvinna avbildats med
uppkavlade ärmar och att scenen var blodig och realistisk.
Den skam och förnedring Artemisia upplevt påverkade vilka motiv hon valde att
måla och hur hon tolkade dem.
Bokcirkeldeltagarna
hade alla trivts i bokens sällskap. En aning skrämmande var hur väl boken
passar in i dagens diskussionsklimat. Skam och förödmjukelse har varit centrala
teman under metoo-kampanjen. Också förringandet av något skapat av en kvinna
passar bra in här. I romanen blir Artemisia invald i konstakademin före sin
man, det tar hårt på hans självförtroende.
Boken fängslade läsarna,
beskrivningen av den fina konsten och arkitekturen var levande och känslorna
universella. Å andra sidan skyggade man inte för den vardagligare sidan av
livet, i synnerhet lukterna som spreds i stadsmiljö och ibland gjorde det svårt
att andas, kunde nästan kännas.
Boken kan rekommenderas för alla läsare intresserade av konst och kvinnohistoria. Susan Joyce Vreeland (20 januari 1946 – 23 augusti 2017) var en amerikansk författare. Flera av hennes böcker handlar om förhållandet mellan konst och fiktion.
”Fante was my god”, says Charles Bukowski on the cover of John Fante´s novel The Brotherhood of the Grape. John Fante (1909-1983) was an American novelist, short story writer and screenwriter. He is known to be one of the first writers to portray the tough times faced by many writers in Los Angeles, often referred to as ”the quintessential L.A. novelist” (as mentioned in Wikipedia article). He is best known for his semiautobiograhical work Ask the Dust (published in 1939), which was directed into a film almost 50 years later (by Robert Town). The book we chose to read in the book club was the work of his later production, the Brotherhood of the Grape, his fifth novel, was published in 1977.
The story
is set in a small American town and follows the lives of an Italian-American
family. We come to learn that the core family of the protagonist Henry Molise
is an extraordinary one: he is informed – once again – that his mother wants to
get divorce from his husband. ”I´m so tired”, she moaned. ”Oh. Blessed Lord,
deliver me from this cross. I just can´t take it anymore. Fifty-one years I´ve
done my best, and now I´ve run out of patience. I want out. I want some peace
in my old age.” This excerpt sets the main mood for the story, which is easy
and effortless to follow. We really want to know what happens to Henry, as he
sets for a trip to his childhood landscape and memories, now as he is in his
fifties and gets involved with the troubled life of his old dad.
Sarcasm, black humour, the life as a 2nd class citizen, American Italian families and the importance of food were some of the themes that came up in our literal discussion of the book. The majority of us did enjoy the absurdities of the scenes, and did not bother to be too annoyed by some scenes that were even somewhat rancid. Maybe the story line was nothing too special, but as one us remarked, that sometimes a good writing is not so much about the plot in itself but the craft of the storytelling.
Despite his apparent fame amongst American literature, John Fante was mostly an unknown name for the book clubbers. Fante undoubtedly has paved the way for the writings of Bukowski (as mentioned in the introduction) and Fante has been cited as a precursor for Beat writers. The dark and somewhat twisted humour might also be of interest to those who like the style of Louis-Ferninand Celine, for example. It might also be interesting to continue the reading to the works of Dan Fante, the son of John Fante.
