Moshin Hamid: Exit west

Mohsin Hamid (s. 1971) on syntynyt Pakistanin Lahoressa. Hän on asunut elämänsä aikana useissa maailmankolkissa, mm. New Yorkissa, Kreikassa ja Lontoossa. Exit West on Hamidin neljäs romaani ja se sai Man Booker Prize -ehdokkuuden vuonna 2017.

Romaanissa päähenkilöt Nadia ja Saeed joutuvat pakenemaan sotaa nimettömästä maasta. Lähtö tapahtuu mysteerisen oven kautta: ovia muualle maailmaan aukenee salaisissa paikoissa, joiden sijainnit tietävät vain harvat, ja tiedosta joutuu maksamaan rahaa. Nadia ja Saeed päätyvät ensimmäisestä ovesta Kreikan saarelle pakolaisleirille, josta matka jatkuu uusien ovien kautta muihin maihin.

Kirjassa käsitellään erityisesti pakolaisuutta mutta yleisemmin myös siirtolaisuutta. Päätarinan lomassa on väläyksiä muista ihmiskohtaloista eri puolilla maailmaa, miten ihmiset kaikkialla löytävät ovia, joista siirtyä uusiin paikkoihin paremman elämän toivossa. Tämä hyppysellinen maagista realismia oli aluksi yllättänyt osan piiriläisistä, mutta jonkin ajan päästä se alkoi tuntua ihan järkeenkäyvältä. Ovien voi tulkita symboloivan epävirallisia reittejä, joita ihmiset joutuvat käyttämään päästäkseen pakenemaan sotaa ja vainoa. Kuitenkin tarinan edetessä ovista oli omituisen helppoa kulkea, toisinaan jopa molempiin suuntiin milloin itse halusi.

Miten kauan maailmassa vielä on olemassa turvallisia paikkoja? Kenellä on oikeus päättää siitä, kuka saa elää turvallisissa oloissa ja kuka ei?

”Kaikkein eniten Nadian huomiota kiinnitti se, miten jotkut maahanmuuton vastustajista vaativat maahanmuuttajien kertakaikkista teurastamista, ja se oli silmiinpistävää nimenomaan koska se oli niin tuttua, samanlaista raivopäistä puhetta oli hänen kotikaupungissaan kuultu kapinallistaistelijoiden suusta. Hän jäi miettimään, olivatko hän ja Saeed saaneet mitään muuttamalla pois, vai olivatko kasvot ja rakennukset vain vaihtuneet mutta ahdinko pysynyt pohjimmiltaan samana.” (s. 128)

Aihe on valitettavan ajankohtainen. Juuri ennen tätä lukupiiriä Turkki hyökkäsi kurdien kimppuun Syyriassa, ja sadat tuhannet ihmiset ovat taas joutuneet lähtemään pakomatkalle. Muut sodat, levottomuudet ja ilmastonmuutos pakottavat jatkuvasti valtavia määriä ihmisiä jättämään kotinsa ja heittäytymään täysin epävarman tulevaisuuden armoille.

Romaanissa kuvattuun pakolaisen kokemukseen oli piiriläisten mielestä helppo samaistua. Monilla piiriläisillä oli esimerkiksi sukulaisia, jotka olivat joutuneet lähtemään Karjalasta evakoiksi. Ei ole mitään varmuutta siitä, etteikö kuka tahansa meistäkin voisi joskus joutua lähtemään, kun maailmassa myllertää. Nadian ja Saeedin kotimaa paikannettiin jonnekin Lähi-Itään, mutta kirjailijan tekemä valinta olla kertomatta lähtömaan nimeä viitannee juuri pakolaisuuden globaaliin luonteeseen. Keskusteltiin myös yhteiskuntiemme äärimmäisestä haavoittuvuudesta. Ei tarvitse kuin tuhota esimerkiksi sähkönjakelu ja ollaan pahassa pulassa monin eri tavoin.

Teksti eteni kuvaillen tapahtuman toisensa jälkeen ilman ylimääräistä dramatiikkaa, ja ilmitasolla tunteet oli etäännytetty lukijasta. Tämä koettiin yhtäältä pinnalliseksi, jopa kylmäksi tavaksi kertoa tällaista tarinaa, toisaalta tyylikeinoksi, joka helpotti lukemista. Rivien välistä sekä kauniista, soljuvasta kielestä oli kuitenkin mahdollista löytää hyvinkin syviä ja koskettavia elementtejä ja mahdollisuuksia erilaisiin tulkintoihin.

Henkilökuvauksen koettiin olevan ennakkoluuloja murtavaa. Esimerkiksi Nadia oli modernisti ajatteleva itsenäinen nainen, joka kuitenkin halusi käyttää mustaa kaapua, jotta sai olla rauhassa miesten huomiolta. Hän oli myös seksuaalisesti aktiivisempi kuin Saeed, joka mieluummin pitäytyi vähän perinteisemmissä käytännöissä ja oli muutenkin kallellaan uskonnon ja perinteiden suuntaan. Nadian ja Saeedin kotimaassa miehet vaikuttivat elävän vapaammin kuin naiset, jotka joko joutuivat sopeutumaan miehelle alisteiseen asemaansa tai ottamaan aktiivisemmin kantaa omiin elämänvalintoihinsa ja ajattelemaan itsenäisemmin.

Kirjan nähtiin kuvaavan myös kauniisti yhden ihmissuhteen elinkaarta, ystävyyttä ja yhdessä selviämistä. Kaksi ihmistä tapaa, rakastuu, alkaa jossain vaiheessa kasvaa erilleen ja lopulta molemmat lähtevät omille teilleen. Kirjan lopputapahtumat koettiin lohdullisena. Tarina tulkittiin myös hieman pamflettityyliseksi, poliittisesti korrektiksi saduksi. Exit westin sydän oli piiriläisten mielestä toivo paremmasta maailmasta. Siinä elää voimakkaana ajatus humaanista ihmisyydestä, siitä että kaikki maailman ihmiset ovat pohjimmiltaan samanlaisia, ja heidän olisi mahdollista elää sovussa keskenään. Toisaalta kirjan dystooppiset maailmat ja tapahtumat, samalla pelottavan todenmukaiset ja ajankohtaiset, haastavat tätä uskoa. Mutta silti: kaikki me katsomme samaa kuuta, asumme saman pallon pinnalla, saman taivaankannen alla.

-Tetta

Kuva: Kirjasampo.fi

Claudia Piñeiro: Torsdagsänkorna

Med boken Torsdagsänkorna höll vi oss kvar i Buenos Aires, där även den förra boken utspelade sig. Själva staden såg vi dock inte mycket av, då Torsdagsänkorna utspelar sig i en gated community – ett inhägnat bostadsområde för rika människor.

I La Cascada, som området heter, är allt vackert och välordnat. Såväl människorna som omgivningen.

Det är inte heller tillåtet att ha sin vattenreservoar synlig, den måste byggas in eller kamoufleras på något sätt. Och man får inte ha tvätt hängande så att det syns utifrån.

Torsdagsänkorna är det skämtsamma namnet på de fyra kvinnor som blir lämnade ensamma varje torsdag, då deras män äter middag tillsammans. Bokens första kapitel ger oss dock anledning att misstänka att de kanske även blir änkor på riktigt. Just den här torsdagen hörs plaskanden från poolen, innan hela husets belysning plötsligt släcks. Även om Claudia Piñeiro är känd för sina deckare, kan nog ändå inte denna bok kallas deckare. Inte förrän i det sista kapitlet återkommer vi till vad som egentligen hände där vid poolen. Som en cirkeldeltagare sa: ”Jag väntade hela boken igenom på att få veta!” I kapitlen däremellen får vi krypa in under under ytan i detta till synes perfekta bostadsområde.

De fyra torsdagänkorna och deras män är de mest centrala personerna. Redan dem tyckte många att det var ganska svårt att hålla reda på, och många andra personer tillkommer. Vi funderade på om det kanske inte spelar så stor roll vem som är vem. Kanske det är själva bostadsområdet som är ”huvudpersonen”?

Som läsare lämnades man ganska ensam med alla de tragiska ödena. ”Man skulle ha kunnat ha flera kapitel bara om henne/honom.” var en återkommande åsikt. Personerna och händelserna skymtade förbi utan att fördjupas. ”Vad hände egentligen när barnet öppnade kassen med alla barbiedockorna utan hår?”

Boken var lättläst och går bra att läsa enbart som en intressant skildring av ett annat sorts liv. Vi märkte dock att det är en bok som växer av att diskuteras. Intrycket att boken inte handlar så mycket om vare sig Argentina eller världen utanför La Cascada, ändrades under diskussionen. Utifrån den lilla värld som skildrades väcktes många frågor om vår egen vardag. ” Fastän man får det som man vill ha blir man inte lycklig.” konstaterade någon.  Riskerar vi inte alla i viss mån att stängas in i våra egna små cirklar?

Claudia Piñeiro, bestseller författare från Argentina, född 1960. På svenska finns utgivet Torsdagsänkorna (2012), som även har filmatiserats samt En kommunist i kalsonger (2016)

Louise

Kamila Shamsie: Home Fire

Kamila Shamsie´s seventh novel, Home Fire, published in 2017, is a story of two families, the Pashas and the Lones. The families have their origins in Pakistan, but have moved to London, England. From the neighborhoods of Preston Road, Wembley starts their lives and disperse to different directions from the Parliament of Britain to America, Syria, Turkey and Pakistan. The families do not seem to have much in common except their origins, but inevitably their lives become more and more intertwined.

The focus on the story lies on the sisters of the Pashas, who have been on their own since a sudden death of their mother and a disappearance of father, who evidently has been radicalized and joined the terrorist organization ISIS. The eldest daughter Isma is a mother figure for the younger twins Aneeka and Parvaiz. Their lives are about to turn upside down when Isma follows her dreams to America and the twins, although young adults already, are left alone. Especially Parvaiz faces new challenges as a strange man enters his world, and his current views on life are questioned.

Shamsie, herself as of Pakistan origin and gaining a British citizenship in 2013, writes an extraordinary fascinating and gripping story. She does not fear of digging into challenging themes such as double citizenship, religion, (radicalization/secularization), moral and ethical choices between political and personal lives.

The book is divided into 5 parts, where the story is told from different points of view, of different persons. We found this a successful way of the storyline, and stories were balanced – with the exception of the story by Aneeka, whose story was told in a different format, in many parts like the news from the yellow press. It was an interesting choice by the author, as this way the story criticizes the power of media and shows how the reality/real facts can be twisted into something else and to serve other purposes. Kamila Shamsie has told in an interview that she drew inspiration for her writing from the ancient playwright Sophocles and his drama Antigone. Antigone, the daughter of Oedipus, was prohibited by law from burying her brother. The Greek tragedy is inevitably in this modern version not any lighter in its’ nature.

Kamila Shamsie’s book was the first book to start the season of our book club, where we have chosen to read books that have won literal prizes or been nominated for a one. Home Fire won the Women’s prize of fiction for 2018 (A Prize that has been rewarded since 1996 for a book that has been published in Britain the previous year). The name of the book takes a reference from the concept of first World War, when there was a command to ”keep the home fires burning” while Europe was at the stage of a turmoil. Home was considered a stable place where routines would stay and which would provide the necessities for daily life. In Shamsie’s piece of work, the notion of ”home” as a stable place is being challenged, thoroughly. She also manages to surprise the reader in a way that one is shaken to the core. Highly recommended book for anyone who wants to enjoy a high-quality piece of world literature.

-Marika

Photo: librarything.com

Laura Restrepo: För många hjältar

Temat för bokcirkeln i höst är sydamerikanska författare. Först i turen stod colombianskan Laura Restrepo och hennes roman För många hjältar (2012). Boken handlar om Lorenza som tillsammans med sin artonårige son Mateo reser till Argentina för att försöka få kontakt med Mateos far Ramón som de inte träffat på 16 år. Som unga var Lorenza och Ramón med i den underjordiska motståndsrörelsen i Argentina. De hade täcknamn, hemliga möten och levde i ständig fara för att bli gripna. När det politiska läget förändrades, flyttade de till Lorenzas hemland Colombia. När det som förenat dem, den politiska kampen och den ständiga faran, var över fanns det inget som band dem samman. Förhållandet gick i kras och Mateo växte upp med bara ena föräldern. Nu vill han veta mera om sin far. Var han en hjälte, en beundransvärd rebell eller en tragisk figur? Och varför har han inte sökt upp sin son under alla dessa år?

Romanen rör sig på tre tidsplan samtidigt. Vi har nutid, då Lorenza och Mateo reser till Buenos Aires för att leta efter Ramón. I det förflutna återupplever vi dels den mörka episoden då Mateo blev bortförd av Ramón och Lorenza inte visste var deras lilla son befann sig, dels återberättas Lorenzas och Ramóns kärlekshistoria och första tid tillsammans.

Snart efter separationen tar Ramón sonen på något som ska vara en veckoslutsutflykt. Innan veckoslutet är över skickar han ett brev där han berättar att han tagit sonen för gott. Som läsare vet vi att sonen återlämnades men vi vet inte hur. Det här är det egentliga spänningsmomentet i boken. Trots att den behandlar farlig underjordisk verksamhet under politisk diktatur är det detta familjedrama som för handlingen framåt. När vi äntligen i slutet av boken kommer till upplösningen av kidnappningsdramat fångar boken sin läsare på ett helt annat sätt än i beskrivningen av både nutid och politisk verksamhet.

Bokcirkelns deltagare hade väntat sig en bok om i första hand den politiska kampen och blev förvånade över att det var familjerelationerna som stod i fokus. De flesta upplevde också berättarstilen som alltför konstaterande och lakonisk för att man skulle fångas av den och bli intresserad. Författaren tillämpar den stil hon beskriver i boken på sidan 230, där journalisten Lorenza inser hur hon ska skriva det här kapitlet av sin historia: Utan hjältar, utan adjektiv, utan slagord. I ett dämpat tonläge. Utan att gå djupare inpå händelserna, för att i stället återge på sin höjd deras ekon…

Förhållandet mellan modern och sonen var utförligt analyserat medan man inte riktigt fick något grepp om Ramón. Lorenza får, som så många andra föräldrar, inse att hennes erfarenheter helt tycks sakna relevans för den egna sonen.

I en kommentar i bokens inledning förklarar översättaren hur han kommit till beslutet att översätta argentinsk spanska med danska i motsats till den colombianska spanskan, som motsvarar standardspanskan, som talas av Lorenza och Mateo. Det kändes för läsarna som en alltför drastisk lösning som tog uppmärksamheten från själva innehållet.

De flesta i bokcirkeln kunde konstatera att de har stora luckor i kunskaperna om Sydamerika och att höstens böcker förhoppningsvis fyller dem till en del. För många hjältar rörde sig ändå mestadels på det personliga planet så hoppet ställs till följande böcker!

-Helena

Foto: Boksampo.fi

Samuel Bjørk: Yölintu

Lukupiirin dekkarisarjan viimeinen opus oli norjalaisen Samuel Bjørkin Yölintu. Yölintu on Bjørkin toinen dekkari, jossa rikostutkija Holger Munch ja hänen työparinsa Mia Krüger ratkovat karmivia murhia. Tässä tarinassa tutkitaan rituaalimurhaa.

Metsässä makasi alaston tyttö.
Höyheniä ympärillään.
Valkoinen lilja suussa.

Elämä on murjonut kirjan päähenkilöitä. Munch yrittää toipua 10 vuotta vanhasta avioerosta, polttaa ketjussa ja syö rasvaista ruokaa. Lääkärin kiellosta huolimatta. Poliisin virasta tasapainottomuuden vuoksi pidätetty Krüger ei edes yritä toipua kaksossisarensa kuolemasta. Hän on kuitenkin rikostutkijana ylivoimainen, ja Much saa ujutettua hänet työparikseen Yölintu-dekkarin murhien selvittämiseen.

Tarinassa liikutaan eri ajoissa ja jopa eri mantereilla. Henkilögalleria on runsas. Lukupiiriläisten mielestä jopa liian runsas. Lukija saa arvuutella pitkin kirjaa kenen karua lapsuutta takautumissa kuvataan. Vaihtoehtoja riittää!

Yölinnun kieli ilahdutti. Hyvä käännös onkin tarpeen, kun lukijan eteen vyörytetään henkilöitä, tapahtumia ja yksityiskohtia. Loputtomasti yksityiskohtia. Välillä tuntuu, että murhia on ratkomassa ihan liikaa poliiseja ja itse tarinakin kimpoilee liian moneen suuntaan. Silti ‒ tai ehkä juuri siksi ‒Yölintu pitää otteessaan.

Kirja on kuin ikkuna pahaan maailmaan. Siinä kuvataan hyvin nettimaailman raadollisempaa puolta, joka saattaa unohtua kissavideoita katsellessa. Pimeän verkon kätköissä tapahtuu hirveyksiä.

Hirveyksistä huolimatta lukupiiri suosittelee Yölintua. Tylsää hetkeä ei ole.

Kirjailijanimi Samuel Bjørkin takana on norjalainen kirjailija, käsikirjoittaja ja muusikko Frode Sander Øien. Hän on kirjoittanut omalla nimellään näytelmiä sekä julkaissut kaksi romaania ja kuusi musiikkialbumia.

PS. Kirjan kannessa on kuva pöllöstä, ja kirjan nimi norjaksi on Uglen eli pöllö. Lukupiirissä pohdittiin pöllön symboliikkaa. Pöllöä pidetään usein viisauden symbolina. Mutta monissa kulttuureissa pöllöä on pidetty kuoleman lintuna, mikä sopii kirjan teemaan kuin nokka pöllön kasvoihin.

-Anne

kuva: librarything.com

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi

Kymmenen suomalaista on valittu mukaan kilpailuun, jossa tavoitteena on kulkea läpi kahdessa viikossa Korsikan saarella sijaitseva GR20, Euroopan vaikein vaellusreitti. Kannustimena on kilpailun voittajalle luvattu suuri summa rahaa, ja jokaisella osallistujista on omat syynsä havitella tätä palkintoa. Patikointiretki kuitenkin muuttuu pian todelliseksi selviytymistaisteluksi. Reitillä alkaa tapahtua selittämättömiä kuolemantapauksia ja kilpakumppaneiden kesken alkaa olla enenevissä määrin epäluottamusta. Lisäksi heidän kiusanaan ovat vihamielisesti käyttäytyvät paikalliset vuoristolaiset.

Kirja on Jari Järvelän neljäs jännityskirja. Järvelä on kirjoittanut paljon muutakin, mutta hallitsee myös tiivistunnelmaisen kerronnan ja tarinankuljetuksen hienosti. Se ken tulee viimeiseksi perustuu Järvelän omaan vaelluskokemukseen tällä samalla reitillä, jonka hän suoritti teini-ikäisen poikansa kanssa ilman aikaisempaa kokemusta vaeltamisesta. Hän kirjoitti retkestään pitkän artikkelin Suomen Kuvalehteen, ja osa sen sisällöstä on siirretty suoraan tähän kirjaan. Järvelä kertoo, että joillakin romaanin henkilöistä on esikuvansa todellisissa ihmisissä, joita he poikansa kanssa tapasivat vaelluksen varrella. Artikkeli on luettavissa internetissä.

Lukupiiriläisten mielestä kirjan tarina oli intensiivinen ja teksti hykerryttävää, mustaa huumoria sekä taitavaa miljöön kuvausta sisältävää. Henkilökuvausta kiiteltiin myös moniulotteiseksi, ja retkeläisten kohtaloista oltiin väkisinkin kiinnostuneita, vaikka osa heistä koettiin todella ärsyttäviksi. Tarinaa myös pidettiin osittain epäuskottavana, mutta toisaalta se voi olla kirjailijan tietoinen valinta: sen verran reippaasti reviteltiin epämiellyttävillä yksityiskohdilla ja käänteillä. Ikään kuin kirjailija olisi pitänyt kieroutuneella tavalla hauskaa henkilöidensä kustannuksella. Kaikki piiriläiset eivät pitäneet kirjasta osittain edellämainituista syistä.

Kertomuksen taustalla havaittiin myös syvempiä teemoja. Tarina vertautuu melko suoraan nykyään muodissa olevaan tosi TV- tai pelimaailmaan, jossa vahvin selviää ja muut putoavat pois. Jossain määrin tämä mentaliteetti kuvastaa nykyajan menoa laajemminkin. Yksilön vastuuta omasta pärjäämisestään jopa muiden kustannuksella korostetaan eikä ahneutta ja itsekkyyttä nähdä välttämättä ei-toivottavana luonteenpiirteenä. Järvelä on vain vienyt nämä ilmiöt astetta pidemmälle tarinassaan.

Kirjassa nähtiin kulkevan mukana myös ajatus siitä, että meissä jokaisessa asuu potentiaalinen raakalainen ja tappaja, joka oikeissa olosuhteissa voi aktivoitua. Sivistyksen pintakerros voi olla yllättävän ohut ja helposti pois raaputettavissa. Piiriläiset kertoilivat myös omista vaelluskokemuksistaan, mikä oli hyvin kiintoisaa. Harva kuitenkaan tällä kertaa silmin nähden innostui ajatuksesta lähteä seuraavaksi kokeilemaan GR20:tä…

-Tetta

Kuva: Kirjasampo.fi

Emma Donoghue: Room

The last reading for our book club this spring was Emma Donoghue’s Room (2010). The novel was shortlisted for both Man Booker and Orange prizes and it was adapted into an award-winning movie in 2015. Donoghue is an Irish-born writer, living in Canada. Room is her seventh novel.

From page one Room holds its reader tight. Part of this is due to the irresistibly honest narrator: a five-year-old Jack, a smart and tender boy who lives with his Ma. They have a routine for each day: bath, breakfast, TV, exercise, lunch, nap, scream… They sing songs and tell stories, they play with language and invent word sandwiches. They build a long snake of empty eggshells that lives under their bed. They live in a room that measures 11 feet by 11 feet. Room is Jack’s whole world, all he has ever known.

The real things in Jack’s world are all one of their kind: Bed, Bath, Sink, Stove, Rug, Table. Many other things are only in TV: girls, boys, grass, sand, ocean. Apart from him and his Ma, the only other real person in the world of Jack is Old Nick. Jack is afraid of Old Nick but has never seen him. Old Nick comes in the night, at nine pm sharp and Jack is hidden in Wardrobe. He listens to his Ma and Old Nick talk. He listens to Old Nick make the bed screak. Then the door beebs and it is only him and Ma again.

Being a mother to a five-year-old myself, I was not very happy to open this book. The thought of a child in the setting of this novel, the dark actual circumstances looming behind the imaginary childish world of Jack felt too much to take in. Especially since, while Room is fiction, we have heard too many similar stories from the real life.

In our book club meeting I learned that I was not the only one having avoided this book at first. Some of us had lost their sleep for a night because of the novel. I was one of them but at that point it was simply because I could not stop reading. As the story proceeded, it appeared that Room was much more than its horrific setting. Actually, the setting was only the background of the essential story.

Room states that the value of having someone to look after can help one survive even in the unspeakable conditions. Ma creates a routine of life for her child in the conditions that she has to offer. When Jack grows, she creates the whole world for him. What could had she done otherwise?

On several levels having Jack saves her. He gives her life a meaning, a reason to survive from day to day. He keeps her remembering rhymes and songs from her own childhood, he makes her read books and create stories, he makes her cook and eat vitamins, bath and take care of them both. He makes her live instead of just be there and wait for nothing.

Room is also a story of the love of a son to his mother, a story of growing up. In the beginning, Jack lives in a sort of prolongated state of an unborn child. He and his mother live in an almost symbiotic relationship; they are never apart from each other and they do everything together. However, it becomes inevitable that in time Jack has to find ways to live in separation, too. Their umbilical cord lasts unusually long but finally, like every newborn, also Jack has to learn to breath on his own.

There is a profound difference between the worldviews of the mother and her son. To Ma they are captives willing to be free again; to Jack nothing besides Room even exists. Even though Jack is deprived of the outer world, he never knows he is missing something. He has everything he needs: his Ma and their well-routined life and things. As a professional of child education in our group pointed out – if you only look at Jack, he also benefits of their situation. His mother is always there for him, he has safe routines and lots of stability in his life. Being a small boy, what has he to long for?

While in the beginning of the novel the main characters’ routined life runs somewhat stable, it seems unavoidable that Jack is growing up and asking more questions. He is curious to know more of the world and suddenly his Ma starts to give in. Jack is both incredulous and intrigued. And as with all life changing knowledge, sometimes the opening new world becomes overwhelming. Jack eventually starts longing to go back to what he knows as normal. But once we have expanded our knowledge, there is no going back. Life only moves forwards.

Room makes us realise once again how different is the perspective of children from their parents. While adults make decisions of how to live their lives and in what realities, children only see and know what we show them. We choose their realities for them for many years before they are ready to start choosing for themselves. Thus, in some ways, like Ma, every parent creates the world to her/his children.

While usually it does not happen on such ultimate level as in this novel, yet, we all have our own Room in which we grow our children. If we are lucky enough to live in a peaceful, stable environment, we have freely chosen the books, songs, food, TV programmes, social, physical and intellectual skills we have wanted to introduce to our children. But the main skill of a parent is to open the door when the child is ready to start finding his/her own ways; it is our duty to answer even in the most difficult questions.

Because of the child narrator, the novel is easily read with not too many big words. Donoghue is skillful in using a child’s voice. While Jack is believable as a five-year-old, having him as the witness does not over-simplify the events of the novel, nor their meaning. The intensity or credibility of the story are not affected. In a sense the voice and perspective of a child make the story in such tragic setting somewhat lighter. There is always hope for those who trust in the life itself.

I highly recommend the novel. When you open the door to Room, it stays with you for a long while.

-Piia-Maria

Photo: librarything.com