Leena Parkkinen: Säädyllinen ainesosa

Kevään ensimmäinen kokoontuminen ruokateemaisella lukupiiritapaamisella alkoi etäyhteydellä Teamsissa, ja luettavana oli ollut Leena Parkkisen v. 2016 julkaistu teos ”Säädyllinen ainesosa”. Romaanissa seurataan pääasiassa 1950-luvun elämää Helsingissä perheenäiti Saara Kauniston kautta. Hän on perheineen muuttanut maalta kaupunkiin, ja tutustuu perheen yläkerrassa asuva Elisabethiin, joka heihin verrattuna elää hieman erilaista elämää näyttävine kulttuurikutsuineen ja kokkailutaitoineen. Naisten ystävystyessä Saaralle aukeaa maailma, jollaisesta hän on lukenut vain jännityskirjoista.

 
”Hummeria kasvihuonemansikoiden kera – 3. kesäkuuta, Porvoon saaristo 1941”
Kirjan avauskappale on houkuttelevasti kirjoitettu. Porvoolaista lukupiiriä kutkutteli erityisesti yllättävä paikkavalinta. Huvilan emäntä Reetta Murros on vastaanottamassa saksalaista delegaatiota, joka vastaanotetaan hyvin salassa pidetyssä paikassa. Presidentti Risto Rytin varmistamana paikalle saapuu ”hän. Ensin näkyi siisti kiiltonahkakenkä ja erinomaisesti leikattu lahje, sitten lopulta taaksepäin suittu tukka ja kasvonpiirteet, joita näki elokuvien alkukuvien uutislähetyksissä, viikset, vaisu leuka, tummien ripsien peittämät silmät, joissa oli tiivis katse” (s. 37). Vaikka kyseessä on Herr Junger, tehdään viittauksia hänen vegaaniuudellaan ja kirjan julkaisulla kuitenkin itse Hitleriin. Lukupiirissämme jaetun tiedon mukaan Risto Rytillä oli aikoinaan huvila Porvoon lähettyvillä, Gäddragissa. Parkkinen leikittelee historialla, ja luo lukijan silmien eteen kuvan Hitlerin vierailusta (vaikka oikeasti Hitler vieraili Suomessa 4.6.1942 Mannerheimin 75-vuotissyntymäpäivillä. Miksi Parkkinen tekee viittauksen syntymäpäivien aattoon, mutta kuitenkin vuotta aikaisempaan, jäi hieman mietityttämään allekirjoittanutta…).

Romaanista pidettiin, vaikkakin tarinan yksityiskohtiin upottauduttuamme huomasimme monen yksityiskohtaisen tapahtumiin liittyvän enemmän kysymysmerkkejä kuin selkeitä vastauksia. Parkkinen pyrkii kuvaamaan nuoren kotiäidin sielunelämää kyseenalaistamalla tuon aikakauden käsityksiä mm. kotielämästä, naiseudesta, seksuaalisuudesta, äitiydestä Saaran kautta, joka kuitenkin jää tarinassa kovin ulkokultaiseksi hahmoksi. Hän tiedostaa varsin hyvin roolinsa pienen pojan äitinä, sekä häneen kohdistuvia yhteiskunnallisia vaatimuksia – hän on kuitenkin valmis alistumaan rakkauden muottiin, vaikkakin sen hintana olisi luopumiset kotieläimistä tai pitkistä housuista tai vaikka itsensä kehittämisestä kuten konekirjoituskurssista. Mutta jokin naapurin Elisabetissa herättää Saaran tuntemuksia jostain paremmasta, jostakin jo kerran koetusta, mutta jota hän ei ehkä sittenkään ole ollut valmis kohtaamaan aiemmin. Ei ennen kuin vakoojanaisen piirteitä omaava, vihjeitään eri tavoin levittelevä Elisabet onnistuu ravistelemaan hänen maailmankuvaansa.

Kirjan kansikuvitus ja nimivalinta olivat osuvia ja mielikuvitusta kutkuttelevia. Säädyllinen ainesosa on tietenkin viittaus ruokamaailmaan, joka toimii punaisena lankana eri tapahtumien ja aikakausin kuvailuissa. Osa lukupiiriläisistä koki tämän kuitenkin hieman keinotekoiseksi ja päälleliimattuna piirteenä. Jännittävä tarina olisi voinut toimia ihan hyvin ilman lukuisia ruokalajejakin. Sen sijaan teoksen nimi tekee viittauksen myös Helvi Hämäläisen Säädylliseen murhenäytelmään. Teoksen teemana olivat aikoinaan helsinkiläisen intellektuelliperheen elämästä, ja kulissin pystyssäpitämisen vaikeasta taidosta. Yksi pääosan hahmoista on nimeltään Elisabeth. Teosta sensuroitiin alun alkaen, koska siinä oli viittauksia homoseksuaalisuuteen sekä kansallissosialismia ja Adolf Hitleriä vastaan esitettyä kritiikkiä. Teos julkaistiin v. 1941. Touché, Leena Parkkinen!

Jos haluat lukea ja kokea tuulahduksen menneiden vuosikymmenien suomalaisesta töölöläistä perheestä, ryyditettynä ruokaisilla herkutteluilla ja pohtia, millaisessa ilmapiirissä 1950-luvun Suomessa elettiin, aikana, jolloin kun kuka tahansa saattoi olla Stasin tai Neuvostoliiton palkkalistoilla. Tai millaista roolia suomalainen valtiollinen suojelupoliisi mahtoi pelata tässä kaiken keskellä…? Jos haluat ratkoa mystisiä tapahtumia ja yhdistää palapelin paloja toisiinsa, sekä ennen kaikkea lukea, millaisessa köyhyydessä tai puutteessa tuolloin ja aiemmilla vuosikymmenillä vielä elettiinkin Suomessa, ennen elintason nousukautta, voisi tämä olla mukava kirja siellä sohvan nurkkaan käpertyessäsi.

-Marika   

Kuva: Kirjasampo.fi

Gunnar Mårtenson: Gamla gårdar i Borgå

Som sista bok med Borgå som tema har den svenska bokcirkeln läst boken Gamla gårdar i Borgå av Gunnar Mårtenson. Temat i hösten bokcirkel har varit Borgå i jubileumsårets anda, Borgå 675 år.

För ovanlighetens skull så har vi läst en faktabok. Boken har kommit ut i två upplagor, varav originalet är från 1946. Texten är skriven av Gunnar Mårtenson och innehåller vackra illustrationer av gårdarna gjorda av Frans Nyberg.

Som titeln anger så handlar boken om utvalda gårdar i Borgå centrum och Gamla stan med betoning på deras historia och invånare genom tiderna. Bland de mera kända gårdarna, även för personer utanför Borgå, kan nämnas Runebergs hem, Diktarhemmet och Slottet.

I varje kapitel får vi följa med gårdens historia, när den byggts, av vem eller för vem. Sedan följer oftast en uppräkning av personens levnadstid, familjeförhållanden och meriter. Ifall gården har gamla anor blir det ganska långa uppräckningar för flera personer och familjer.

Det är intressant att följa med enstaka personers och familjers öde. Eftersom vi här talar om gårdar, så är personerna vi möter oftast av högre klass och har rikare bakgrund. Vi möter många av de stora namnen i Borgå genom många år. Vi träffar olika godsägare och fabriksägare som har satt sin prägel på Borgå och dess utveckling. Många av dessa har vid sidan av sitt eget yrke varit en del av stadens styrande, suttit i styrelser och jobbat för social förbättring för invånarna.

Dock inte alla, vi möter även en del personer som fungerat som lärare i Borgå gymnasium och Borgå lyceum och hantverkare. De lägre klasserna nämns snarast i förbigående. I kapitlet om Gården Runebergsgatan 30 (s. 50) där en buldansfabrik verkade under 1800-talets början. Om tiden efter fabrikens nedläggning kommenterar Mårtenson gårdens invånare på följande sätt (sid.51):

“Det är ganska uppenbart att gården sedan buldansfabrikationen hade nerlagts blev en hemvist för en mängd simpelt folk, om vilka man just ingenting annat vet än att männen söp och slogs, medan kvinnorna då och då födde oäkta barn till världen.”

Tidstypiskt så är det männens historia som dominerar berättelserna. Kvinnor och deras livsöden förekommer nog, men ofta i relation till fäder, bröder eller äkta makar. Om Nathalia Linsén står det på s. 99 “Och när maken på sina sång- och violinlektioner inte lyckades förtjäna tillräckligt för familjens uppehälle, trädde fru Natalia raskt i redet ty hon var ett praktiskt inriktat fruntimmer. Hon hade redan som ogift skaffat sig en symaskin, den första i Borgå, och på 1890-talet etablerade hon sig som fotograf. Tallösa är de borgådamer och –herrar som fått sina drag förevigade av henne. “

Vi i bokcirkeln konstaterade att boken kan läsas på flera olika sätt, som t.ex. en faktabok, som en “skvallerhistoria” eller som en uppslagsbok. Alla alternativ stämmer, det är en mångsidig text. Författaren nämner i förordet att bokens material är hämtat från bl.a. både officiella handlingar och texter samt privat brev. I boken förekommer det ofta hänvisningar till brev från Alexandra Edelfelt, Ulla Möllersvärd samt hennes bror Carl Magnus Möllersvärd. De verkar ha följt noga med vad som hände runt omkring dem i det sociala livet.

Bokcirkeln rekommenderar Gamla gårdar i Borgå. Det lönar sig dock kanske inte att sträckläsa hela boken på gång. Det är mycket information och årtal i texten, men den är trevligt skriven.

-Tove

Erik Wahlström: Kärpäsenkesyttäjä  

Wahlström jatkaa Kärpäsenkesyttäjässä aiemmassa romaanissaan Tanssivassa papissa aloittamaansa jalustalle nostettujen sankaripatsaiden moukarointia. 

Tällä kertaa vuorossa on Porvoon oma sankari, kansallisrunoilijamme Johan Ludvig Runeberg. Jalo ja ylevä, kansakunnan tuntojen tulkki. Mutta Wahlströmin kirjassa myös nuuka, itsekäs, tyly ja ilkeä. Innokas metsämies, joka metsästi myös nuoria naisia vaimonsa Fredrika Runebergin harmiksi. Kirjassa sairasvuoteen vangiksi joutunut Runeberg ei kulje enää metsällä, vaan joutuu tyytymään pienempään saaliiseen – kärpäsiin.  

Kärpäsenkesyttäjä ei kesyttänyt kaikkia lukupiiriläisiä puolelleen. Kansallisrunoilijan elämän tirkistely ärsytti. Kirjassa oli paljon ilkeyttä. Ja koko ajan kuritettiin jotain poloista. 

Mutta sitten taas. Pikkuhiljaa lukemisen edetessä alkoi vähän jo naurattaa. Kirja on pullollaan hauskoja yksityiskohtia ja absurdeja havaintoja. On myös mielenkiintoista saada uusi näkökulma historiasta tuttuihin hahmoihin. 

Ja hahmojahan kirjassa riittää. Runebergin perheen lisäksi kirjassa on mukana Snellman, Cygnaeus, Nervander ja vilahtaahan tarinassa myös nuori Aleksis Stenvall. Sekä rouvat, piiat, opiskelutoverit ja muut aikalaiset. 

Kirja ei ollut lukukokemuksena siitä helpoimmasta päästä. Aikahyppelyt ja tiuhaan vaihtuva kertoja pitivät siitä huolen. Mutta kun kirjaa oppi lukemaan, alkoi se hurmata lukijaansa taidokkaalla rakenteellaan ja ilkikurisella huumorillaan. Nyt tiedämme, että hienot naiset pyörtyvät aina arvojärjestyksessä. Ja hyvin vähäisestäkin syystä.   

Kärpäsenkesyttäjä on tuhti teos, jonka lukeminen palkitsee.  

-Anne 

Kuva: kirjasampo.fi

V.V. Järner: Fackeltåget

För att fira Borgå 675 är höstens tema i bokcirkeln vår hemstad. Vi läste V. V. Järners arbetarskildring Fackeltåget som utkom 1978 och innehållsmässigt spänner över tiden från inbördeskriget till 1970-talet. Boken är en småstadsskildring där alla som bott i Borgå under den tiden kan känna igen såväl gator och byggnader som enskilda butiker och mer eller mindre excentriska Borgåbor. Boken börjar och slutar med att en guide i 90-årsåldern med patos föreläser för en grupp turister om lokala storheter, så som Eugen Schauman och nationalskalden.

Klassaspekten är ständigt närvarande. Huvudpersonen Celius Winter kommer från fattiga förhållanden och kommer hela livet att gå och bära på en känsla av utanförskap. Ett genomgående tema är den skam han känner för föräldrarna, hemmet, fattigdomen, i vuxen ålder till och med för läraryrket – han var ju bara folkskollärare. Bokens titel syftar på festligheterna kring Runebergsdagen och den Runebergskult som levde starkt i Borgå. Trots att Celius Winter deltar i festligheterna genom att bland annat spela självaste Runeberg får han aldrig någon inbjudan till kvällsfesten i Runebergs hem.

De i bokcirkeln som vuxit upp i Borgå kunde konstatera att det åtminstone på landsbygden utanför staden rådde starka gränser mellan barn ur olika samhällsklasser och att de som bodde i tjänstemannahusen inte lekte med barnen i arbetarlängorna.

Bokcirkeldeltagarna var starkt delade i åsikterna om boken. I synnerhet berättarperspektivet kändes förbryllande. Är det Celius själv eller hans barndomsvän Ebbe som talar? Strömmen av minnen och tankar som registreras direkt utan en berättare upplevdes för en del av läsarna som jobbig. Å andra sidan är det säkert just så här det skulle låta om vi tecknade ner våra tankar utan någon redigering. Det mustiga språket med för tiden och miljön typiska uttryck var å andra sidan en källa till förtjusta igenkännanden. Håna (med kort å), kraba, schagga, sakutiralla och jekutiralla väckte minnen från förr.

-Helena

foto: boksampo.fi

Johanna Sinisalo: Ennen päivänlaskua ei voi

Vappuaaton aattona kokoontui lukupiiri ruutujen ja spekulatiivisen fiktion* äärelle.

Sinisalon esikoisromaani Ennen päivänlaskua ei voi on häkellyttävä teos. Homoeroottinen peikkosatu, kuten Helsingin Sanomat (22.11.2020) teosta luonnehti 20 vuotta sen julkaisemisen jälkeen.

Tarina alkaa arkisesti baarista. Kirjan päähenkilö joutuu ihastuksensa torjumaksi ja lähtee kotiin. Kotipihalta löytyy peikko. ”Se on kauneinta mitä olen koskaan nähnyt. Tiedän heti että haluan sen.”

Tästä lähtee käyntiin tarina, joka vie mukanaan.

Kirjassa käsitellään isoja teemoja. Siinä tutkitaan valtarakenteita. Ihmisen ja eläimen (kirjassa peikon) välistä valtasuhdetta sekä valtapeliä, jota käydään kahden ihmisen välillä. Päähenkilö on ihastunut Martesiin, joka pyörittää päähenkilöämme, miten haluaa. Myöhemmin tämän suhteen valtarakenteet muuttuvat. Entä mikä oikeus on ihmisellä vangita jotain luontoon kuuluvaa? Miten valtasuhteet näkyvät avioliitossa?

Erilaisuuteen suhtautuminen on toinen iso teema. Peikko on jo itsessään erilainen. Se ei ole eläin, se ei ole ihminen. Mitä se on? Lisäksi homoseksuaalisuus on kirjassa itsestään selvää, ei jotain erilaista. Heterot edustavat toiseutta.

Tarinan lomassa saadaan seurata kirjan päähenkilön peikkotutkimusta. Tarinaa katkovat lainaukset (suurin osa arvatenkin kirjailijan kynästä) erilaisista tietokirjoista ja verkkosivustoilta. Tämä toteutustapa ei miellyttänyt kaikki lukupiiriläisiä. Lainaukset olivat usein pitkiä ja hinku päästä jatkamaan tarinaa oli liian suuri.

Kirjan loppu yllättää. Luonnon ja ihmisen väliset valtasuhteet ovat kääntymässä. Oliko peikon löytyminen sattumaa vai osa isompaa suunnitelmaa?

Ennen päivänlaskua ei voi sai Finlandia-palkinnon vuonna 2000. Se oli ehdolla myös Helsingin Sanomien esikoiskirjapalkinnon saajaksi.

Kuva: Kirjasampo

Anne

Tieteen termipankki: “Spekulatiivinen fiktio eli spefi on 2000-luvulla yleistynyt kattotermi, joka käsittää fantasian, science fictionin ja yliluonnollisen kauhun sekä kaiken sellaisen kirjallisuuden, jossa realismin rajoja rikotaan.”

Aravind Adiga: The White Tiger

In March the Book Club met Mr. Balram Halwai aka the White Tiger. He’s a servant, a philosopher, an entrepreneur and a murderer.

We are in India. A country with so many contradictions one loses count. The huge amount of so very poor versus the very, very rich, fewer in number.

A country where the value of human life varies. Maybe you have so many children you will not notice if one is missing (read: dead, driven over by a rich person). And where you make your servant take the punishment for killing a human being. Because the servant’s life is worth less or next to nothing.

A country where hopelessness and your caste stop you from opening doors and your eyes to a better life.

The White Tiger takes life as it comes. His role in life is to serve his masters. Take the punches and the insults. Always ready to serve. Proudly driving his masters to business meetings, fancy restaurants and world class shopping centres.

This is his life; this is what he is meant to do.

Until everything changes. Because he is the White Tiger, ”a rare creature with superior intelligence who lives in the jungle but is exempt from its rules.” He takes his life in his own hands, hands which are now soaked in blood.

The narrator of the story is The White Tiger himself. His observations of India and its culture are sarcastic and to the point and funny. You get India in full colour. In all its glory and despair.

The Book Club found The White Tiger an interesting read. It is full of big themes to discuss: the self-made man, corruption, education, family, sacrificing, freedom, hopelessness, poverty, value of human life… Take your pick, the White Tiger has it all.

Picture: Flickr

Anne

Mordets praktik av Kerstin Ekman

Våren 2021 sista bok var denna gång Mordets praktik av Kerstin Ekman. Med den här boken som utkom 2009, avslutade vi vårens tema, Doktor Glas.

I Mordets praktik möter vid Doktor Pontus Revinge som anser sig ha stått modell och inspiration till Hjalmar Söderbergs Doktor Glas. Revinge och Söderberg träffas spontant en kväll och Revinge utvecklar någon slags hjältedyrkan för Söderberg. Han försöker aktivt efter det återknyta kontakten med författaren och man kan nästa säga att han förföljer Söderberg. En dag vänder sig Söderberg till Revinge för att få medicinsk information till en bok som han funderar på att skriva. Det gäller alltså metoden hur man ska förgifta en person utan att det ser ut som mord. Revinge blir upplivad av tanken på att få hjälpa författare och forskar på egen tid i möjliga gifter. När han har fått fram informationen han har kontaktar han författaren och ber om att träffas för att berätta mera. Mötet slutar inte riktigt som Revinge hoppas, men det ger samtidigt upphov till hur resten av boken utspelas.

Vi ser flera paralleller mellan Doktor Glas och Doktor Revinges liv. I deras barndom finns antydningar till likande händelser som har lämnat sina spår i deras liv. Dessa beröringspunkter fortsätter även genom det vuxna livet. En viktig del av detta är deras kvinnosyn. Medan Glas ser på sin omgivning, sitt yrke och mord av en annan person väldigt saklig, filosofiskt överläggande så uppvisar Revinge snarare ett mindervärdeskomplex mot omgivningen samtidigt som han på sätt och vis ser sig stå ovanför alla andras sjaskighet och smutsighet. Orsakerna till att doktorerna utförd morden speglar samma karaktärsdrag. Glas närmare sig mordet funderande, filosofiskt och med tanken att hjälpa sin nästa. Revinge gör det snarare spontant och för att förbättra sina egna omständigheter. Man ser också motsatserna i hur doktorerna beskriver sin omgivning. Hos Glas är Stockholm en vacker lockande plats, medan för Revinge har omgivningen en smutsig och sjaskig yta. Denna samma syn präglar också hur de ser på människorna omkring sig och deras beteende.

Kerstin Ekman har lyckats bra med bokens språk och det för läsaren tillbaka till 1900-talets början. I början känns boken väldigt rörig och man får inte riktigt grepp om vem som berättar, men efterhand blir det klarare. Boken var intressant eftersom den gav ett annat perspektiv på originalboken Doktor Glas och bokcirkeln är glada att de har läst den, men finner kanske inte att de fullhjärtat kan rekommendera den till andra.

Bild: Kirjasampo

Tove

Nikolaj Frobenius: Pelon kasvot

Maaliskuun lukupiirissä oli käsittelyssä norjalaisen Nikolaj Frobeniuksen romaani Pelon kasvot (2009). Kaikki kolme osallistujaa olivat sitä mieltä, että kirja kannatti lukea siitäkin huolimatta, että teksti olisi ehkä hyötynyt tiivistämisestä (sivuja nyt 385) ja lukeminen välillä takkuilikin.

Teos kertoo fiktiivisen tarinan kauhun mestari Edgar Allan Poen elämästä, johon tiiviisti linkittyy hänen ”arkkivihollisensa” kriitikko Rufus Griswoldin elämä. Selkeästi fiktiivistä ainesta on entisen orjan, Samuelin, osuus. Samuelin tarina tuo tarinaan jännitystä ja kauhuelementin, joka ajoittain oli puistattavaa luettavaa.

Lukupiiriläiset kehuivat Frobeniuksen taitavuutta tarinankertojana. Kirjailija on myös elokuvakäsikirjoittaja ja se näkyy ehkä myös kirjassa. Ajankuva on todentuntuista ja lukija voi kuvitella 1800-luvun amerikkalaisen säätyläisköyhälistön elämän, sen hajut, maut ja äänet. Poen pakkomiellettä lähentelevä rakkaus, alkoholismi ja kirjassa kulkeva teema kristinuskon ja mystiikan suhteesta täydentävät teoksen mielenkiintoiseksi kokonaisuudeksi. Kahdelle lukupiiriläisille Poen tuotanto ei ollut tuttua, mutta tämän teoksen perusteella sai jonkinlaisen kuvan myös Poen omasta tuotannosta.

Allekirjoittanut on rakastanut Poen kertomuksia ja myös niistä tehtyjä elokuvia jo pienestä pitäen, joten siltä osin vahva suositus tälle kirjalle sekä itse Poen tuotannolle.

-Heidi

Marko Hautala: Leväluhta

Helmikuussa luettavana oli kotimaista kauhua, eli Marko Hautalan Leväluhta. Tarinassa ammennetaan historiasta, jonka arvoitukset ovat kiehtoneet Hautalaa jo kauan. Keitä olivat Leväluhtaan päätyneet naiset, ja miksi heidät on haudattu veteen aikana, jona polttohautaus on ollut normi? Kirjassaan Hautala on yhdistänyt Leväluhdan, limasienen ja norjalaisen black metallin ja saanut aikaiseksi surullisen, synkän ja jopa vastenmielisen tarinan perheestä, jossa mikään ei ole aikoihin, jos koskaan, ollut hyvin.

Tarinan päähenkilö Meeri hylkää miehensä ja lapsensa ja palaa lapsuudenkotiinsa huolehtimaan äidistään, mutta mikään ei tunnu olevan ihan kohdallaan. Veli on tullut hulluksi ja suljettu laitokseen, äidistä on tullut omituisesti käyttäytyvä hauras vanhus, jota Meeri ei haluaisi enää hoitaa. Samaan aikaan kuvioihin ilmestyy Meerin nuoruudenystävä, jolla on outo teoria läheisestä Leväluhdasta ja siitä, mikä sieltä nousee. Psykologinen kauhu leviää hiljakseen sekä kylään että lukijan mieleen.

Etätapaamiseen ei ollut suurta tunkua, joten mielipiteitä ei ole tarjolla nyt kovin montaa. Kirja koettiin raskaana ja ahdistavana, mutta kuitenkin niin vetävänä, että edes kirjoitustyyliin ei lukiessa kiinnitetty juurikaan huomiota. Tarina veti, ahdistavuudestaan huolimatta. Uutta lukijakuntaa Hautalalle ei tällä kierroksella löytynyt, mutta onpahan nyt ainakin kirjan verran tutustuttu kotimaisen kauhun mestariin.

Kansi: Kirjasampo.fi

-Meri

Cormac McCarthy: Tie

Syksyllä lukupiirit pyörivät vielä normaalisti ja nähtiin kasvokkain ihan kirjastolla…

Lokakuun lukupiirissä astuttiin apokalyptiseen maailmaan, kun käsittelyssä oli Cormac McCarthyn Tie. Kirja kertoo nimettömiksi jäävistä isästä ja pojasta, jotka vaeltavat kahdestaan halki elottoman ja tuhkan peittämän maan. Ruoka, vesi ja toivo ovat loppumassa, ja isä haluaa viedä poikansa johonkin turvaan – mutta minne, kun mitään turvapaikkaa ei ole, eikä kehenkään voi luottaa?

McCarthyn kirjoitustyyli tässä teoksessa on erittäin koruton ja riisuttu, lyhyitä lauseita vailla tunteita ja tulkintaa, eli lukijalle jää täysi vapaus kokea ja tuntea asiat itse. Koruton tyyli tekee lukemisesta tavallaan myös vähän vaikeaa, koska helposti saattaa livahtaa ohitse jotakin tärkeää.

Lukupiiriläisten mielestä kirja oli kauhea, raskaslukuinen ja masentava, mutta myös vaikuttava, ajatuksia herättävä ja lopulta kuitenkin jollakin tavalla lohdullinen. Keskustelu oli kumpanakin iltana vilkasta ja antoisaa, mutta kuitenkin ryhmissä käytiin kaksi hyvin erilaista keskustelua. Tämän tyylistä kirjallisuutta ei monikaan ollut aikaisemmin lukenut, joten ainakin lukupiiriläisille tarjoutui mahdollisuus lukea jotakin oman mukavuusalueensa ulkopuolelta.

Kansi: Kirjasampo.fi

-Meri