Jari Tervo: Suomemme heimo (2001)

Marraskuussa lukupiirissä kysyttiin: Onko monialaluusereista lukeminen kiinnostavaa?

Tervon kirja ärsytti. Sitä oli vastenmielistä lukea. Siinä oli liikaa typerää kohellusta ja väkivaltaa. Kirjan (ja Tervon) ylenpalttinen nokkeluus rasitti. Tarinan kiemuroita kuljetetaan läkähdyttävällä vauhdilla. Kirja, jolla on ADHD. Tuli ikävä suvantokohtia.

Tervon kirja kertoo muukalaisvihamielisyydestä. “Kirjan Raappana-hahmon perustelut muukalaisvihamielisyydelle ovat täsmälleen sellaisia, joita löytää nykyään mistä tahansa suomalaisista nettikeskustelusta”, Tervo toteaa Ylen 101 kirjaa -sarjan haastattelussa.

Raappana on yksi Tervon monialaluusereista. Kiihkeästi muukalaisia ja vihreitä vastustava vanha mies. Sokea mies monella tapaa. Mutta ei hänkään ole vain yhtä. Kirjassa kuvataan Raappanan ja hänen vaimonsa välistä rakkautta kauniisti. Kirjassa on paljon rakkautta ja sen eri ilmentymien kaipuuta.

Tervo nivoo taitavasti yhdenpäivänromaanin kaikki osat yhteen. Tapahtumien keskipisteessä on lastenvaunuissa uinuva piltti, jota kuskataan pitkin Rovaniemeä arktisen hulluuden vimmassa, ja joka kirjan lopussa kellii isoisänsä sylissä. Suomemme heimon uusi jäsen.

Jos ikinä on kirjan viimeinen lause ollut tärkeä, niin tässä.

– Anne

Suomemme heimo

Kuva: Kirjasampo.fi

Mainokset

Doris Lessing: The Grass is singing (1950)

The Grass is singing, the debut novel by Doris Lessing, was first published in 1950, soon after Lessing had left Africa for Europe. Doris Lessing was born in Persia, but spend the most part of her young years in Rhodesia (Nowadays Zimbabwe), until at the age of 30, she decided to move to England with her son. The book was published in Europe as well as in America, and the impacts of this publishing was not left unnoticed: in 1956 the Rhodesian government declared their decision and claimed her right to return to the country.

It was a good decision to start the season on African literature with this novel. The book clubbers seemed to enjoy the reading. The structure of the book, namely the order of the events is memorable. The start of the story has a features of detective story, but the flow is gradually changing into a compelling drama, where events follow after another, yet the pace of life in the story is starting to slow down. Towards the end, the pace of the narration seems to be coming to a standstill.

Lessing has an incredibly subtle way of depicting the atmosphere of African countryside of the late 1940’s. She sees the colours, she conveys the abundance of nature’s phenomena. The wife of Dic, Mary, once a city girl, is now living in the countryside and is set at the mercy of the unpredictable changes of the seasons. Her previous social life in the office has been replaced by home which for her is only an uncomfortable shack and the nature around her does not provide any stimulus. The novel deals with the issues such as opression, heat, isolation, repressed sexuality, and the tensions between white and black people. A highly recommended book for anyone who wants to read a psychological novel set in the early years of racial segregation.

-Marika

                                                 0062294997.01._SX450_SY635_SCLZZZZZZZ_

                                                                 foto: Librarything.com

Kerttu Vuolab: Valon airut

Syksyn toinen lukupiirikirja oli Lappi-kirjallisuuspalkinnon voittanut saturomaani Valon airut. Saamelaiskirjailija Kerttu Vuolab on kirjoittanut jo pitkään, mutta suomenkielisille lukijoille hän on todennäköisesti tuntemattomampi.

Kuten tavallista, kirja jakoi lukupiiriläisten mielipiteitä. Kirjaa kuvattiin mm. adjektiiveilla pakahduttava, hurmaava, vaikea, sekava, raskas. Yksi adjektiivi kuitenkin oli lähes kaikilla sama ja se oli tärkeä. Kerttu Vuolab on tehnyt kulttuuriteon tallentaessaan kirjaansa saamelaista kansanperinnettä ja tarinoita, jotka aiemmin ovat siirtyneet jälkipolville lähinnä suullisesti.

Kirjan rakenne, jossa on useita tasoja, vaikeutti lukemista ja vaikeat saamenkieliset sanat ja nimet sekoittivat lukijaa. Onneksi kirjan lopussa on pieni sanasto, joka avaa sanojen merkitystä. Tarinan väliin sijoitetut lyhyet tarinat esim. sääsken merkityksestä saivat kiitosta. Samoin kehuttiin kirjassa esitettyä saamelaista maailmanselitystä. Arveltiin, että tämä kirja olisi parhaimmillaan ääneen luettuna esimerkiksi lapsille. Mahdollisesti kirjaa myös saamelaiskouluissa paljon luetaan.

Saamelaista kirjallisuutta käännetään suomeksi harmittavan vähän. Toivon mukaan kustantajat innostuvat kääntämään jatkossa enemmän kirjoja suomeksi. Kirjallisuus on kuitenkin hyvä tapa tutustua vieraisiin kulttuureihin ja epäilemättä kovin monen suomalaisen tietämys tästä alkuperäiskansasta on kovin ohut.

-Heidi
valon airut                                                              Kuva: Kirjasampo.fi

Tommi Kinnunen: Där vägarna möts

Höstens andra bok i bokcirkeln var skriven av en debutant och dessutom Finlandiaprisnominerad, Tommi Kinnunens Där vägarna möts.

Kinnunen har i en intervju talat om sin fiktion som ett svar på den finska riksdagsdebatten om samkönade äktenskap. Han upprördes av ett uttalande från en sannfinländare som såg samkönade äktenskap som en skymf mot de finska krigsveteranerna. ”Alla deltog i kriget, det var inte så att de homosexuella stannade hemma. Jag tänkte att nu måste jag skriva om en krigshjälte som är bög.”

”Där vägarna möts” är ett vägskäl i en liten by i norra Finland. Till den här byn anländer 1895 en nyutbildad barnmorska, Maria, som inte är rädd för att gå sina egna vägar. Hon får kämpa för att vinna respekt inför den gamla tidens jordemödrar och konservativa uppfattningar kring barn och barnafödande men hennes styrka och skicklighet i yrket ger respekt och samhällsställning. Hon föder en dotter utan att vara gift, och också dottern Lahja kommer att föda ett barn utanför äktenskapet.

Romanens barnmorska är inspirerad av författarens pappas mormor, den första riktiga barnmorskan i Tommi Kinnunens uppväxtstad Kuusamo, och av de många historierna om hennes liv. Perspektivet i boken är först barnmorskans, sedan i tur och ordning dottern Lahjas, dennas svärdotter Kaarinas och till sist Onnis. Onni är gift med Lahja men bringar inte den lycka i hennes liv som hon drömt om. Förgäves får hon knacka på hans dörr om nätterna och in i det sista försöker hon tiga om hans hemliga dubbelliv. Svärdottern Kaarina bränner upp det bevis i form av ett brev hon hittar på vinden så hennes man Johannes inte behöver få veta sanningen om sin far.

Berättargreppet föll inte alla bokcirkeldeltagare i smaken. Man hade velat få följa samma personer längre in i handlingen och gillade inte att perspektivet byttes. Inte heller hoppandet mellan olika tidsskeden föll i god jord. Andra gillade däremot författarens metod att vara sparsam med förklaringar och bakgrunder och att personerna hamnar i olika situationer men att beskrivningen avbryts innan läsaren hunnit se följderna. Via de olika perspektiven och berättelserna som överlappar varandra har man när man nått slutet av boken en helhetsbild av familjens historia. Men mycket lämnas osagt, precis som kutymen är hos familjen som beskrivs.

Kännetecknande för debutverk brukar vara att de skildrar författarens utveckling. I det här fallet koncentrerar sig verket däremot på hur dåliga vi under generationernas lopp varit att stå ut med annorlundaskap. Olikhet är skamligt och ska till vilket pris som helst gömmas och tigas ihjäl. Inte heller bekymmer överlag diskuterades, man delade inte bördan med sina närmaste. Priset är ensamhet.

Bokcirkeldeltagarna tyckte att bokens händelser var för jobbiga, det hände just ingenting positivt. Här fanns ingenting av den framtidsoptimism som präglades åtminstone södra Finland under 50- och 60-talen. Efter evakueringen fick folket återvända till nedbrända byar och starta från noll. Krigets hemskheter präglade livet ännu länge. Vi får följa med Finlands utveckling; under fyrtiotalet byggs byn upp ur brandruinerna, under femtiotalet bygger familjen ett sommarhus, sextiotalet gör entré med kylskåp, TV och lego-byggsatser. Parallellt får vi möta en stundtals omänskligt hård social kontroll i den lilla byn och ett glädjelöst gudstjänstliv med fruktan för de eviga straffen.

Förundran väckte författarens förmåga att beskriva kvinnoliv så bra. Men de mest sympatiska personerna i boken är ändå män – Onni och hans son Johannes.

-Helena

Bild: Boksampo.fi

Riitta Jalonen: Kirkkaus

Kun on kirjoittamalla kokenut kirkkauden ja nähnyt mustasta ajasta erottuvan valon, ei voi unohtaa sanojen voimaa.

Riitta Jalosen romaani Kirkkaus tuo uusiseelantilaisen kirjailijan Janet Framen (1924-2004) monen suomalaisen tietoisuuteen ensimmäistä kertaa. Framelta ei ole käännetty yhtään teosta suomeksi, vaikka hän on maailmalla arvostettu kirjailija ja häntä on myös veikattu useampaan otteeseen Nobelin kirjallisuuspalkinnon saajaksi.

Janet Frame oli monessakin suhteessa poikkeuksellinen ihminen. Hän onnistui selviytymään järjissään vuosien mielisairaalahelvetistä, huolimatta äärimmäisestä herkkyydestään. Hän joutui parikymppisenä Seacliffin mielisairaalaan, jossa hänellä diagnosoitiin skitsofrenia. Diagnoosi kumottiin vuosia myöhemmin. Poikkeuksellinen herkkyys myös auttoi häntä selviytymään. Keskeinen syy hänen selviytymiseensä vaikeista elämänvaiheista oli kirjoittaminen, epäilemättä myös intuitio, älykkyys, herkkyys, luovuus ja uteliaisuus. Hänen oli pakko kirjoittaa, sanat vaativat päästä hänestä ulos. ”Seacliff oli kivinen vuori, joka täytettiin ihmisillä. Ennen pitkää monet muuttuivat rievuiksi, lattian pesurätin kokoisiksi. Ajatuksissani kuljetin heidät pois sairaalasta, sen vessoista, käytäviltä, pesuhuoneista, päivähuoneista, hoitohuoneista ulos avaraan maisemaan, jossa he saivat kirjaimia ja kielen.”

Framella oli ainutlaatuinen kyky tarkastella maailmaa ja tapahtumia ympärillään, ja havainnot soljuivat hänen kynästään kuin kirkastuneina, puhdistettuina saastasta ja raskaudesta. Teos kirvoitti lukupiiriläisten keskuudessa ylistyssanoja, kuten vaikuttava, upea, hienosti kirjoitettu, huikeita lauseita. Piirin vetäjä on samaa mieltä. Jalonen on onnistunut pääsemään Janet Framen pään sisään hämmästyttävällä tavalla. Lukiessa unohti lukevansa romaania, niin todentuntuista ja elävää teksti oli. Mahdotonta oli erottaa, mikä on Jalosta, mikä Framea, mutta Jalonen on itsekin todennut: ”Romaania tehdessäni koin katselevani peiliin, josta heijastui kaksi ihmistä lähes sulautuneina toisiinsa”.

Kierähdin pienemmän Isabelin puoleen. Hän nukkui suu aukinaisena ja kuun valossa näin sen sisälle.” Teksti koettiin monella tavalla nautittavaksi: siinä oli virikkeitä monille eri aisteille, kauneutta, taiteellisuutta, vahva psykologinen ulottuvuus. Jokaisella sanalla tuntui olevan merkitys. Vaikka Framen elämään kuului paljon myös äärimmäisen raskaita, ahdistavia ja surullisia asioita, on teksti ihmeellisellä tavalla liitävää. Se nousi arkikokemuksen yläpuolelle, ollen samaan aikaan kokemuksen ja havaitsemisen ytimessä.

Kuolleina ihmiset ovat sisällämme vielä enemmän kuin elävinä”. Kuolleet siskot ja äiti seurasivat Framea kaikkialle. Hän joutui tekemään tiliä kuoleman kanssa poikkeuksellisen paljon ja raskaasti. Hän kantoi kuolleita rakkaitaan mukanaan ja kuvitteli heille tulevia elämäntapahtumia. Luultavasti se auttoi häntä käsittelemään surua ja kaipaustaan. Teksti myös oli täynnä lintu- ja vesisymboliikkaa, jossa allekirjoittanut näkee yhtymäkohtia elämän ja kuoleman välisen rajan ylityksiin, molempiin suuntiin.

Piiriläiset huomioivat, että Framella oli onneksi lähipiirissään aina ihmisiä, ystäviä tai sukulaisia, jotka olivat hänen tukenaan ja ymmärsivät ja auttoivat häntä. Muiden ihmisten tuella hän onnistui lähtemään pois Uudesta Seelannista, näkemään maailmaa ja kehittymään kirjailijana. Vanhemmat esitetään Jalosen kirjassa ambivalentteina hahmoina: toisaalta perheestä huolehtimisessa olisi ollut toivomisen varaa, mutta toisaalta siellä oli myös rakkautta. Vanhemmatkin olivat omilla tavoillaan taiteellisia, mutta ankara elämä ei ollut antanut heille mahdollisuuksia juuri toteuttaa sitä puoltaan. Äiti kirjoitti runoja ja häneltä Frame totesi saaneensa sanat. Isälle musiikki oli tärkeää.

Mikä on oikea tapa olla ihminen? Se on alati ajankohtainen kysymys. Missä kulkee terveen ja sairaan mielen raja? Jonain toisena aikana Framen kaltaista ihmistä olisi todennäköisesti vainottu noitana. Vaikka 1950-luvun jälkeen on tapahtunut edistystä erilaisuuden hyväksymisessä, ihmisten toivotaan edelleen sopivan tiettyihin raameihin, jotta he olisivat helpommin hallitavissa. Kirkkaus sai piiriläisiltä arvosanaksi ”ehkä paras kirja, mitä lukupiirissä on luettu”.

-Tetta

      Kuva: Kirjasampo.fi

Lloyd Jones: Mr. Pip (2006)

Reading opens up new worlds, as an old phrase goes. Not only as a way of escapism, but if reading a fictional novel manages to raise up curiosity to know more about the factual world, and it even makes the reader to start looking up the historical or geographical facts behind the story, the book manages to be more than just a random piece of entertainment. Lloyd Jones’s novel Mr. Pip is a serious work of art and teaches, at least for yours truly, something from the history of few islands of the Pacific Ocean, namely from Papua-New-Guinea and Bougainville.

The focus of the book lies on the character of Mr. Watts, also known as Mr. Pip, who is an only white man inhabiting the island Bougainville. The events occur in the late 1980´s or in the early 1990´s. He gets the full attention of other people as, in the midst of a war that is lurking behind the corner, he decides to open a shut-down school and start teaching again for the children. We learn about his special kind of behavior through the eyes of one of his pupil’s, a girl named Matilda. Matilda and other children get to know the classic story by Dickens, when his novel “Great Expectations” is being read aloud in the class room. The main character in this classic is known by the name Pip.

The violence in the book is pretty bad, so the book cannot be recommended for the faint-hearted. The war between soldiers and rebels start to come closer to the islanders, and eventually passes the island with its destroying effect. The glance at the history of Bougainville gives us some explanation for this situation: the influence of the mining in the era caused some uncertainties. “Bougainville Copper Limited was an Australian copper, gold and silver mining company that operated the Panguna open cut mine on the island of Bougainville in Papua New Guinea (PNG) from 1971 to 1989. Mining operations were officially halted in 1989, when employees were attacked during an uprising and the power source was cut. Australian colonial government was said to treat the employees unfairly, and Bougainvillean people were seen to ‘get nothing’ ”. * Along with these circumstances, the events of the book are accelerated.

Matilda’s story in the book is touching and quite cruel. Despite her young age, she does not have time or place to ponder over things that teenagers of her age normally would think about; the maturing, the sexual awakening, her education.  Under these special circumstances her attention is drawn more into the adult’s world, the politics under the colonial power and the absence of her long lost father. She struggles through her young life with Dickens’s book as her guiding light, and she tackles with questions like ’what does it mean to have a “heroic character”’ or ’how can one come over physical and mental obstacles, and come terms with the injustice of the world?´.

“Mr. Pip” has also been made into a film. It will be interesting to see whether the film version will live up to the book version.

This book was the final one for the readings of the book club and closed the spring term of 2017. The theme for the season was New Zealand, so therefore this book did not “hit directly the target” yet the author originates from NZ. However, this book reminded us Australia and New Zealand are far from being monolithic federations. There are numerous cultures and languages that exist in Down Under.

*) quoted from Wikipedia: Bougainville Copper

baf27fb96b6b88259336c695377444341587343

Cover photo: Librarything.com

Keri Hulme: The Bone People (1984)

The Bone People won the Booker Prize in 1985 and for its own part, raised the awareness of the existence of Maori culture outside the borders of New Zealand. Furthermore, a film called Once were warriors made a worldwide breakthrough in the 1990’s and brought even more social awareness to this minority that has suffered from the lack of basic human rights for ages.

Maoris are indigenous people of the island of New Zealand. It is known that first maoris of the island arrived to the island by long canoes from Polynesia around the 14th Century. As the Europeans started to conquer the island through Colonialism, Maorian tribes were mistreated and the population of the maoris started to decrease. The cultural resurrection of the Maori heritage started to occur at some point in the 1960´s. E.g. the language of Maori people has been legalized and brought to the curriculum of the country´s schools relatively recently, in the 1980’s.

Keri Hulme participates in this process of revival through the contents of the book. She weaves the story  in her magical way by introducing Maori words along the journey. The arrangement and relationship between her three main characters could be seen to reflect the past of the Maori tribes. The struggle of the existence has been an ongoing and fierce battle.

It is difficult to write about this book, as the story does not follow the conventional storyline and is in some ways “out of this world”.  The lives of the three characters are presented in fragmented ways, but which get their meanings in relation to each other. A woman, a man and a child have their own struggles to fight with, yet the caring and loving emotions seem to be evolving. The connection of this three is unique and biased. Isolation is a big theme, and violent actions occur. It is not always easy for the reader to accept the actions and their consequences.

A relation to the nature can be sensed in the book, and some symbols for Maorian culture is presented, such as the importance of art works & tattooes, and the respect to the past and magical stories. Keri Hulme made an important work through her writing, although the story would have not suffered from some further editing or simplification, in my opinion. One of our bookclubbers considered this to be the most outstanding book she has read for a while.

-Marika

Cover (Finnish version): Kirjasampo.fi