Laura Restrepo: För många hjältar

syyskuu 12, 2019 by porvoonkirjasto

Temat för bokcirkeln i höst är sydamerikanska författare. Först i turen stod colombianskan Laura Restrepo och hennes roman För många hjältar (2012). Boken handlar om Lorenza som tillsammans med sin artonårige son Mateo reser till Argentina för att försöka få kontakt med Mateos far Ramón som de inte träffat på 16 år. Som unga var Lorenza och Ramón med i den underjordiska motståndsrörelsen i Argentina. De hade täcknamn, hemliga möten och levde i ständig fara för att bli gripna. När det politiska läget förändrades, flyttade de till Lorenzas hemland Colombia. När det som förenat dem, den politiska kampen och den ständiga faran, var över fanns det inget som band dem samman. Förhållandet gick i kras och Mateo växte upp med bara ena föräldern. Nu vill han veta mera om sin far. Var han en hjälte, en beundransvärd rebell eller en tragisk figur? Och varför har han inte sökt upp sin son under alla dessa år?

Romanen rör sig på tre tidsplan samtidigt. Vi har nutid, då Lorenza och Mateo reser till Buenos Aires för att leta efter Ramón. I det förflutna återupplever vi dels den mörka episoden då Mateo blev bortförd av Ramón och Lorenza inte visste var deras lilla son befann sig, dels återberättas Lorenzas och Ramóns kärlekshistoria och första tid tillsammans.

Snart efter separationen tar Ramón sonen på något som ska vara en veckoslutsutflykt. Innan veckoslutet är över skickar han ett brev där han berättar att han tagit sonen för gott. Som läsare vet vi att sonen återlämnades men vi vet inte hur. Det här är det egentliga spänningsmomentet i boken. Trots att den behandlar farlig underjordisk verksamhet under politisk diktatur är det detta familjedrama som för handlingen framåt. När vi äntligen i slutet av boken kommer till upplösningen av kidnappningsdramat fångar boken sin läsare på ett helt annat sätt än i beskrivningen av både nutid och politisk verksamhet.

Bokcirkelns deltagare hade väntat sig en bok om i första hand den politiska kampen och blev förvånade över att det var familjerelationerna som stod i fokus. De flesta upplevde också berättarstilen som alltför konstaterande och lakonisk för att man skulle fångas av den och bli intresserad. Författaren tillämpar den stil hon beskriver i boken på sidan 230, där journalisten Lorenza inser hur hon ska skriva det här kapitlet av sin historia: Utan hjältar, utan adjektiv, utan slagord. I ett dämpat tonläge. Utan att gå djupare inpå händelserna, för att i stället återge på sin höjd deras ekon…

Förhållandet mellan modern och sonen var utförligt analyserat medan man inte riktigt fick något grepp om Ramón. Lorenza får, som så många andra föräldrar, inse att hennes erfarenheter helt tycks sakna relevans för den egna sonen.

I en kommentar i bokens inledning förklarar översättaren hur han kommit till beslutet att översätta argentinsk spanska med danska i motsats till den colombianska spanskan, som motsvarar standardspanskan, som talas av Lorenza och Mateo. Det kändes för läsarna som en alltför drastisk lösning som tog uppmärksamheten från själva innehållet.

De flesta i bokcirkeln kunde konstatera att de har stora luckor i kunskaperna om Sydamerika och att höstens böcker förhoppningsvis fyller dem till en del. För många hjältar rörde sig ändå mestadels på det personliga planet så hoppet ställs till följande böcker!

-Helena

Mainokset

Samuel Bjørk: Yölintu

heinäkuu 8, 2019 by porvoonkirjasto

Lukupiirin dekkarisarjan viimeinen opus oli norjalaisen Samuel Bjørkin Yölintu. Yölintu on Bjørkin toinen dekkari, jossa rikostutkija Holger Munch ja hänen työparinsa Mia Krüger ratkovat karmivia murhia. Tässä tarinassa tutkitaan rituaalimurhaa.

Metsässä makasi alaston tyttö.
Höyheniä ympärillään.
Valkoinen lilja suussa.

Elämä on murjonut kirjan päähenkilöitä. Munch yrittää toipua 10 vuotta vanhasta avioerosta, polttaa ketjussa ja syö rasvaista ruokaa. Lääkärin kiellosta huolimatta. Poliisin virasta tasapainottomuuden vuoksi pidätetty Krüger ei edes yritä toipua kaksossisarensa kuolemasta. Hän on kuitenkin rikostutkijana ylivoimainen, ja Much saa ujutettua hänet työparikseen Yölintu-dekkarin murhien selvittämiseen.

Tarinassa liikutaan eri ajoissa ja jopa eri mantereilla. Henkilögalleria on runsas. Lukupiiriläisten mielestä jopa liian runsas. Lukija saa arvuutella pitkin kirjaa kenen karua lapsuutta takautumissa kuvataan. Vaihtoehtoja riittää!

Yölinnun kieli ilahdutti. Hyvä käännös onkin tarpeen, kun lukijan eteen vyörytetään henkilöitä, tapahtumia ja yksityiskohtia. Loputtomasti yksityiskohtia. Välillä tuntuu, että murhia on ratkomassa ihan liikaa poliiseja ja itse tarinakin kimpoilee liian moneen suuntaan. Silti ‒ tai ehkä juuri siksi ‒Yölintu pitää otteessaan.

Kirja on kuin ikkuna pahaan maailmaan. Siinä kuvataan hyvin nettimaailman raadollisempaa puolta, joka saattaa unohtua kissavideoita katsellessa. Pimeän verkon kätköissä tapahtuu hirveyksiä.

Hirveyksistä huolimatta lukupiiri suosittelee Yölintua. Tylsää hetkeä ei ole.

Kirjailijanimi Samuel Bjørkin takana on norjalainen kirjailija, käsikirjoittaja ja muusikko Frode Sander Øien. Hän on kirjoittanut omalla nimellään näytelmiä sekä julkaissut kaksi romaania ja kuusi musiikkialbumia.

PS. Kirjan kannessa on kuva pöllöstä, ja kirjan nimi norjaksi on Uglen eli pöllö. Lukupiirissä pohdittiin pöllön symboliikkaa. Pöllöä pidetään usein viisauden symbolina. Mutta monissa kulttuureissa pöllöä on pidetty kuoleman lintuna, mikä sopii kirjan teemaan kuin nokka pöllön kasvoihin.

-Anne

Jari Järvelä: Se ken tulee viimeiseksi

kesäkuu 3, 2019 by porvoonkirjasto

Kymmenen suomalaista on valittu mukaan kilpailuun, jossa tavoitteena on kulkea läpi kahdessa viikossa Korsikan saarella sijaitseva GR20, Euroopan vaikein vaellusreitti. Kannustimena on kilpailun voittajalle luvattu suuri summa rahaa, ja jokaisella osallistujista on omat syynsä havitella tätä palkintoa. Patikointiretki kuitenkin muuttuu pian todelliseksi selviytymistaisteluksi. Reitillä alkaa tapahtua selittämättömiä kuolemantapauksia ja kilpakumppaneiden kesken alkaa olla enenevissä määrin epäluottamusta. Lisäksi heidän kiusanaan ovat vihamielisesti käyttäytyvät paikalliset vuoristolaiset.

Kirja on Jari Järvelän neljäs jännityskirja. Järvelä on kirjoittanut paljon muutakin, mutta hallitsee myös tiivistunnelmaisen kerronnan ja tarinankuljetuksen hienosti. Se ken tulee viimeiseksi perustuu Järvelän omaan vaelluskokemukseen tällä samalla reitillä, jonka hän suoritti teini-ikäisen poikansa kanssa ilman aikaisempaa kokemusta vaeltamisesta. Hän kirjoitti retkestään pitkän artikkelin Suomen Kuvalehteen, ja osa sen sisällöstä on siirretty suoraan tähän kirjaan. Järvelä kertoo, että joillakin romaanin henkilöistä on esikuvansa todellisissa ihmisissä, joita he poikansa kanssa tapasivat vaelluksen varrella. Artikkeli on luettavissa internetissä.

Lukupiiriläisten mielestä kirjan tarina oli intensiivinen ja teksti hykerryttävää, mustaa huumoria sekä taitavaa miljöön kuvausta sisältävää. Henkilökuvausta kiiteltiin myös moniulotteiseksi, ja retkeläisten kohtaloista oltiin väkisinkin kiinnostuneita, vaikka osa heistä koettiin todella ärsyttäviksi. Tarinaa myös pidettiin osittain epäuskottavana, mutta toisaalta se voi olla kirjailijan tietoinen valinta: sen verran reippaasti reviteltiin epämiellyttävillä yksityiskohdilla ja käänteillä. Ikään kuin kirjailija olisi pitänyt kieroutuneella tavalla hauskaa henkilöidensä kustannuksella. Kaikki piiriläiset eivät pitäneet kirjasta osittain edellämainituista syistä.

Kertomuksen taustalla havaittiin myös syvempiä teemoja. Tarina vertautuu melko suoraan nykyään muodissa olevaan tosi TV- tai pelimaailmaan, jossa vahvin selviää ja muut putoavat pois. Jossain määrin tämä mentaliteetti kuvastaa nykyajan menoa laajemminkin. Yksilön vastuuta omasta pärjäämisestään jopa muiden kustannuksella korostetaan eikä ahneutta ja itsekkyyttä nähdä välttämättä ei-toivottavana luonteenpiirteenä. Järvelä on vain vienyt nämä ilmiöt astetta pidemmälle tarinassaan.

Kirjassa nähtiin kulkevan mukana myös ajatus siitä, että meissä jokaisessa asuu potentiaalinen raakalainen ja tappaja, joka oikeissa olosuhteissa voi aktivoitua. Sivistyksen pintakerros voi olla yllättävän ohut ja helposti pois raaputettavissa. Piiriläiset kertoilivat myös omista vaelluskokemuksistaan, mikä oli hyvin kiintoisaa. Harva kuitenkaan tällä kertaa silmin nähden innostui ajatuksesta lähteä seuraavaksi kokeilemaan GR20:tä…

-Tetta

Emma Donoghue: Room

Toukokuu 28, 2019 by porvoonkirjasto

The last reading for our book club this spring was Emma Donoghue’s Room (2010). The novel was shortlisted for both Man Booker and Orange prizes and it was adapted into an award-winning movie in 2015. Donoghue is an Irish-born writer, living in Canada. Room is her seventh novel.

From page one Room holds its reader tight. Part of this is due to the irresistibly honest narrator: a five-year-old Jack, a smart and tender boy who lives with his Ma. They have a routine for each day: bath, breakfast, TV, exercise, lunch, nap, scream… They sing songs and tell stories, they play with language and invent word sandwiches. They build a long snake of empty eggshells that lives under their bed. They live in a room that measures 11 feet by 11 feet. Room is Jack’s whole world, all he has ever known.

The real things in Jack’s world are all one of their kind: Bed, Bath, Sink, Stove, Rug, Table. Many other things are only in TV: girls, boys, grass, sand, ocean. Apart from him and his Ma, the only other real person in the world of Jack is Old Nick. Jack is afraid of Old Nick but has never seen him. Old Nick comes in the night, at nine pm sharp and Jack is hidden in Wardrobe. He listens to his Ma and Old Nick talk. He listens to Old Nick make the bed screak. Then the door beebs and it is only him and Ma again.

Being a mother to a five-year-old myself, I was not very happy to open this book. The thought of a child in the setting of this novel, the dark actual circumstances looming behind the imaginary childish world of Jack felt too much to take in. Especially since, while Room is fiction, we have heard too many similar stories from the real life.

In our book club meeting I learned that I was not the only one having avoided this book at first. Some of us had lost their sleep for a night because of the novel. I was one of them but at that point it was simply because I could not stop reading. As the story proceeded, it appeared that Room was much more than its horrific setting. Actually, the setting was only the background of the essential story.

Room states that the value of having someone to look after can help one survive even in the unspeakable conditions. Ma creates a routine of life for her child in the conditions that she has to offer. When Jack grows, she creates the whole world for him. What could had she done otherwise?

On several levels having Jack saves her. He gives her life a meaning, a reason to survive from day to day. He keeps her remembering rhymes and songs from her own childhood, he makes her read books and create stories, he makes her cook and eat vitamins, bath and take care of them both. He makes her live instead of just be there and wait for nothing.

Room is also a story of the love of a son to his mother, a story of growing up. In the beginning, Jack lives in a sort of prolongated state of an unborn child. He and his mother live in an almost symbiotic relationship; they are never apart from each other and they do everything together. However, it becomes inevitable that in time Jack has to find ways to live in separation, too. Their umbilical cord lasts unusually long but finally, like every newborn, also Jack has to learn to breath on his own.

There is a profound difference between the worldviews of the mother and her son. To Ma they are captives willing to be free again; to Jack nothing besides Room even exists. Even though Jack is deprived of the outer world, he never knows he is missing something. He has everything he needs: his Ma and their well-routined life and things. As a professional of child education in our group pointed out – if you only look at Jack, he also benefits of their situation. His mother is always there for him, he has safe routines and lots of stability in his life. Being a small boy, what has he to long for?

While in the beginning of the novel the main characters’ routined life runs somewhat stable, it seems unavoidable that Jack is growing up and asking more questions. He is curious to know more of the world and suddenly his Ma starts to give in. Jack is both incredulous and intrigued. And as with all life changing knowledge, sometimes the opening new world becomes overwhelming. Jack eventually starts longing to go back to what he knows as normal. But once we have expanded our knowledge, there is no going back. Life only moves forwards.

Room makes us realise once again how different is the perspective of children from their parents. While adults make decisions of how to live their lives and in what realities, children only see and know what we show them. We choose their realities for them for many years before they are ready to start choosing for themselves. Thus, in some ways, like Ma, every parent creates the world to her/his children.

While usually it does not happen on such ultimate level as in this novel, yet, we all have our own Room in which we grow our children. If we are lucky enough to live in a peaceful, stable environment, we have freely chosen the books, songs, food, TV programmes, social, physical and intellectual skills we have wanted to introduce to our children. But the main skill of a parent is to open the door when the child is ready to start finding his/her own ways; it is our duty to answer even in the most difficult questions.

Because of the child narrator, the novel is easily read with not too many big words. Donoghue is skillful in using a child’s voice. While Jack is believable as a five-year-old, having him as the witness does not over-simplify the events of the novel, nor their meaning. The intensity or credibility of the story are not affected. In a sense the voice and perspective of a child make the story in such tragic setting somewhat lighter. There is always hope for those who trust in the life itself.

I highly recommend the novel. When you open the door to Room, it stays with you for a long while.

-Piia-Maria

Evie Wyld: Kaikki laulavat linnut

huhtikuu 4, 2019 by porvoonkirjasto

Kaikki laulavat linnut on kertomus nuoren naisen, Jake Whyten, elämästä. Jake elää yksin lammasfarmilla Britannian rannikolla. Kunnes joku tai jokin alkaa tappaa hänen lampaitaan. Tarina kuljetetaan mestarillisesti viimeisille sivuille ennen kuin selviää, mistä kaikki johtuu.

Kirjailija Evie Wyld on syntynyt Lontoossa ja varttunut Australiassa, mikä on varmasti ollut hyödyksi kirjaa kirjoittaessa, sillä tapahtumat vyöryvät eteenpäin kahdella mantereella. Lukupiiri arvioi kirjan rakenteen mestarilliseksi ja hyvin epätavalliseksi, sillä tarinaa kuljetettiin eteenpäin kahdessa eri ajassa. Vasta lopussa asiat selvisivät. Toisaalta loppuun oltiin myös pettyneitä, sillä se jäi hyvin avoimeksi. Jotain suureellisempaa olisi odottanut tiivistyvästä tunnelmasta johtuen.

Lukupiiri arvosti suuresti kirjan kaunista ja kuvailevaa kieltä. Tosin välillä se sai aikaan myös inhon väristyksiä. Myös erittäin hyvin onnistunutta käännöstä kiiteltiin. Moni olisi lukenut mielellään myös muita kirjailijan teoksia, mutta ikävä kyllä kyseessä on ainut suomennettu teos.

Kaikki laulavat linnut on kirjastossa luokiteltu psykologiseksi jännityskirjallisuudeksi, mikä ihmetytti lukupiiriläisiä. Moni olisi sijoittanut teoksen kauhukirjallisuuteen eikä siten ollen suosittele kirjaa heikkohermoisille. Kirjan opetuksen lukupiiri totesi liittyvän siihen, kuinka yksi teko voi määrittää koko loppuelämän, mutta sisulla selviää kauhistuttavistakin tilanteista.

Lukupiiri suosittelee lämpimästi teosta, ja olipa se myös kaikille ihan uusi tuttavuus!

-Elina

Susan Vreeland: Artemisias passion

maaliskuu 28, 2019 by porvoonkirjasto

Lämpligt på jämställdhetsdagen och Minna Canth-dagen behandlade bokcirkeln en annan stark kvinna, Artemisia Gentileschi (1593 – 1653). Hon var en framstående konstnär och exceptionell genom att som kvinna kunna försörja sig på sin konst. Moderslös vid 12-årsålder växte hon upp med sin far, konstnären Orazio Gentileschi, och undervisades i målarkonst från ung ålder. En tragisk händelse i ungdomen kom att prägla resten av hennes liv. Konstnären Agostino Tassi, vän till fadern och ombedd att lära Artemisia perspektivmålning, våldtog henne i hennes eget hem. Brottet fördes till domstol och rättegångsprotokollen finns bevarade.

Enligt romanen var orsaken till att brottet fördes till domstol att Tassi dessutom stulit målningar av Orazio Gentileschi. När Artemisia insåg att fadern i första hand ville få tillbaka den konst Agostino stulit av honom och att våldtäkten var en bisak, kände hon sig sviken. Artemisia blev torterad och förödmjukad under den sju månader långa rättegången och hennes rykte i Rom var förstört. Hon gick med på ett arrangerat äktenskap med en målare från Florens. I Florens blev hon som första kvinna invald i konstakademin. Senare skilde hon sig från sin man och verkade i bland annat Genua och Neapel.

Av hennes konst är det motivet med Judit och Holofernes som får mest uppmärksamhet i romanen. Artemisia Gentileschi gjorde många versioner av denna, den första redan under rättegången. Motivet har sin bakgrund i en berättelse i Gamla testamentet. Änkan Judit räddade sitt folk genom att mörda Holofernes som ledde ockupationsmaktens armé. Hon låtsades villig att bli hans älskarinna och söp honom full för att sen halshugga honom. Tidigare målningar av samma motiv, gjorda av män, visar Judit efter dådet, Artemisia visar henne i själva mordögonblicket. Bokcirkeln såg en kort presentation av målningen på Youtube och kunde konstatera att Judit och hennes tjänstekvinna avbildats med uppkavlade ärmar och att scenen var blodig och realistisk.
Den skam och förnedring Artemisia upplevt påverkade vilka motiv hon valde att måla och hur hon tolkade dem.

Bokcirkeldeltagarna hade alla trivts i bokens sällskap. En aning skrämmande var hur väl boken passar in i dagens diskussionsklimat. Skam och förödmjukelse har varit centrala teman under metoo-kampanjen. Också förringandet av något skapat av en kvinna passar bra in här. I romanen blir Artemisia invald i konstakademin före sin man, det tar hårt på hans självförtroende.

Boken fängslade läsarna, beskrivningen av den fina konsten och arkitekturen var levande och känslorna universella. Å andra sidan skyggade man inte för den vardagligare sidan av livet, i synnerhet lukterna som spreds i stadsmiljö och ibland gjorde det svårt att andas, kunde nästan kännas.

Boken kan rekommenderas för alla läsare intresserade av konst och kvinnohistoria. Susan Joyce Vreeland (20 januari 1946 – 23 augusti 2017) var en amerikansk författare. Flera av hennes böcker handlar om förhållandet mellan konst och fiktion.

-Helena