Sisko Istanmäki: Sisarteni elämät

Kevään lukupiirin teemana on Suomi 100 ja ensimmäisenä kirjana luettiin Sisko Istanmäen vuonna 2004 julkaistu romaani Sisarteni elämät. Kolmen sisaren elämät kulkevat eri teitä, sattuman ja valintojen seurauksena. Lähtökohdat elämälle ovat Pohjanmaan maaseudulla köyhässä perheessä, jossa menneisyyden salaisuudet, syyllisyys ja katkeruus ovat alati läsnä. Vanhin siskoista, Siviä, haluaa olla selviytyjä. Hän muuttaa kaupunkiin ja pyrkii eteenpäin urallaan pankissa. Hän elää askeettisesti ja säästää saadakseen asunnon sekä haalii omaisuutta synnyinkodistaan toivoen, että edes joskus joku huomaisi hänet ja sanoisi jotakin, kieltäisi. Keskimmäinen sisko Mari uhrautuu. Hän jättää opettajaseminaarin kesken ja jää huolehtimaan äidistä ja kodista. Nuorin sisko Terttu on veistetty eri puusta. Hän on kapinallinen, joka saa nuorena au-lapsen, muttei suostu tuntemaan siitä häpeää vaikka kaikki muut sitä häpeäisivätkin. Lapsella, Urpolla, on todettu Downin oireyhtymä, mutta se ei Tertun rakkautta lasta kohtaan vähennä.

Osa lukupiiriläisistä nautti kirjasta suunnattomasti ja teksti koettiin helppolukuiseksi eikä erityisen ahdistavaksi, vaikka se käsitteli vaikeita aiheita. Kieli on yksinkertaista ja jopa vanhanaikaista ja vaikka symboliikkaa on käytetty, se avautuu lukijalle. Toisaalta myös kritiikkiä esitettiin. Henkilöhahmot koettiin kovin kärjistetyiksi karikatyyreiksi. Lukupiirissä arveltiin, että ehkä kärjistettyjen hahmojen on tarkoitus alleviivata tarinan aiheita ja teemaa, joita olivat mm. häpeä, katkeruus, rakkaus, uhrautuminen, ihmisten keskinäinen julmuus ja elämätön elämä. Tarina olisi mahdollisesti parempi, jos käsittelytapa olisi ollut realistisempi ja hahmot moniulotteisempia. Tarinan valopilkuksi monet lukupiiriläiset mainitsivat lapsen syntymän ja ehdottoman rakkauden, joka Tertussa herää. Myös perheen muut jäsenet kokevat aitoja onnen hetkiä Urpon seurassa.
Suomalaiseen kertomakirjallisuuteen usein kuuluu luonto oleellisena osana, myös Istanmäki käyttää luontoviittauksia. Lisäksi kovin perinteistä on maaseudun ja kaupungin konflikti, joka tässäkin teoksessa tulee esiin.

Sisko Istanmäen tunnetuin teos lienee vuonna 1995 julkaistu Liian paksu perhoseksi, josta on tehty myös onnistunut tv-elokuva sekä näytelmäsovitus. Kirja oli myös Finlandia-ehdokkaana. Istanmäen kirjailijan ura antaa toivoa kaikille kirjailijan urasta haaveileville, hän julkaisi esikoisromaaninsa vasta kuusikymppisenä. Koskaan ei ole liian myöhäistä alkaa romaanikirjailijaksi!  Lisätietoa kirjailijasta Seinäjoen kaupunginkirjaston sivulla.

-Heidi

istanmaki.jpg

Kansi: Kirjasampo.fi

 

 

Mainokset

Marjaneh Bakhtiari: Toista maata

”En halua tuntea olevani toista ylempi enkä toista alempi, sillä siinä on ylemmyyden alku”

Syksyn 2016 viimeisenä lukupiirikirjana oli Marjaneh Bakhtiarin Toista maata. Kirjan päähenkilöitä ovat Ruotsiin muuttaneet iranilaiset vanhemmat sekä heidän teini-ikäiset tyttärensä. Tytöt eivät ole ikinä asuneet Iranissa, ja vanhempi heistä haluaa välttämättä päästä käymään siellä. Kirjassa käsitellään terävästi ja ajoittain tragikoomisesti maahanmuuttoon ja ulkopuolisuuteen liittyvää problematiikkaa.

Kirjan alkuperäinen nimi, Kan du säga Schibbolet? viittaa Raamatun tarinaan, jossa säilyttääkseen henkensä piti pystyä lausumaan sana schibbolet oikein jolloin todisti, että kuului tiettyyn kansaan. Tämä ajatus, kielitaidon merkitys selviytymiselle, kulkee jonkinlaisena johtoajatuksena halki koko kirjan. Kielitaito on avain sisäpiiriin. Voidakseen kuulua täysipainoisesti johonkin yhteisöön, täytyy olla yhteinen kieli. Jos kielitaito on puutteellinen, jää väkisinkin jollain tavoin ulkopuoliseksi.

Monen lukupiiriläisen mielestä kirjan sivumäärä vähän hirvitti, ja tiivistämisen varaa olisi ehkä ollut. Kirjassa seurattiin usean eri henkilön elämää, ja tarinoiden moninaisuus olisi antanut aineksia vaikka useampaankin teokseen. Toisaalta kiiteltiin kieltä ja todettiin, että kääntäjällä on ollut melkoinen työ kääntää uskottavasti kaikki erilaiset dialogit suomen kielelle: teinien käyttämä kieli, huonosti ruotsia osaavien maahanmuuttajien kieli ja skånelainen puheenparsi.

Kirjaa pidettiin myös hieman TV-sarjamaisena. Näppärä ja runsas dialogi sekä osin karikatyyrimäiset hahmot toimisivatkin varmasti hyvin myös televisiossa tai näyttämöllä. Tekstissä viljeltiin paikoin viehättävän lakonista huumoria, ja kulttuurien välisissä kohtaamisissa olisi herkullisia aineksia sarjaan tai elokuvaan. Bakhtiarin edellinen romaani Mistään Kotosin onkin muokattu myös teatteriesitykseksi.

Parisan ja Baranin matkasta Teheraniin olisi mielellään luettu enemmän. Teheran näyttäytyi tytöille kovin erilaisena mitä he olivat etukäteen kuvitelleet. Sukulaisperhe oli hyvin toimeentuleva, ja serkun elämäntyyli herätti varsinkin Parisassa kateutta. Iranilaiselle serkulle Ruotsista tulleet sukulaiset taas näyttäytyivät hiukan maalaisina eivätkä ollenkaan niin muotitietoisina ja viileinä kuin hän oli kuvitellut. Tytöt pääsivät vilkaisemaan myös köyhien ihmisten asuttamaa kaupunginosaa, jossa vanhoillisempi Iran näytti kasvonsa.

Kirjassa tuotiin hyvin esiin ihmisten samanlaisuus kulttuurieroista huolimatta. Samankaltaisten asioiden kanssa painimme kaikki, mainittakoon vaikkapa sukupolvien välinen kuilu, itsetunto-ongelmat, murrosiän hankaluuden universaalius. Tekstistä nousi esiin ymmärrys ihmisenä olemisen vaikeudesta, asioiden loputtomasta monimutkaisuudesta. Asetelmia myös käännettiin päälaelleen, ja lukija saikin viritellä aivojaan uusiin asentoihin tuon tuostakin. Kiihkein maahanmuuttokriitikko oli perheen isä, itsekin maahanmuuttaja. Kouluttamaton bussikuski Åke oli kovin eri aaltopituudella korkeakouluja käyneiden maahanmuuttajien kanssa, jotka koulutustaan vastaavan työn puutteessa joutuivat ajamaan bussia.

Kielitaidon merkitys näkyi etenkin Abbasin perheen äidin, Noushinin, ja isoäidin kohdalla. Noushin osasi ruotsia jonkin verran mutta ei riittävästi tunteakseen itseään kotoisaksi Ruotsissa. Hänen identiteettinsä oli lasten syntymän myötä pelkistynyt kotiäidiksi ja maahanmuuttajaksi, vaikka aiemmassa elämässään hän oli ollut yhteiskunnallisesti aktiivinen ja ulospäin suuntautunut henkilö. Isoäiti puolestaan oli lähes täysin eristäytynyt suurelta osin juuri kielitaidon puutteen vuoksi. Perheen isä taas osasi ruotsia täydellisesti, ja toimi opettajana yliopistolla. Hän joutui kuitenkin ongelmiin liiallisen maahanmuuttokriittisyytensä vuoksi ja joutui eroamaan tehtävistään. Täydellisestä kielitaidostaan huolimatta isä ei kuitenkaan onnistunut soputumisessaan niin hyvin kuin olisi toivonut.

Kirjan ”aluttomuudessa ja loputtomuudessa” nähtiin analogia elämään: elämä ei kulje suoraviivaisesti yhdestä pisteestä toiseen, vaan on täynnä arvaamattomia tapahtumia. Ihminen elää keskellä enemmän tai vähemmän sekavaa ja hämmentävää kudosta, jossa kukin parhaansa mukaan yrittää selviytyä. Elämä menee omia polkujaan ihmisen voimatta lopulta hallita sitä kovinkaan paljon. Tämä voi olla sekä ahdistava että lohdullinen ajatus riippuen näkökulmasta.

Vahvuutena kirjassa pidettiin sitä, että se toi esiin monia näkökulmia maahanmuuttoon. Kenen tulisi sopeutua ja mihin? Välillä unohdetaan, että sopeutuminen on kaksisuuntaista, myös kantaväestön pitäisi pystyä sopeutumaan uusiin tulokkaisiin. Millä tavoin sopeutua uuteen yhteisöön niin ettei samalla liikaa kadottaisi omaa entistä itseään? Onko ylipäänsä mahdollista sopeutua ”täydellisesti” ja onko tällaisen tavoittelu edes tarpeellista? Milloin maahanmuuttaja lakkaa olemasta maahanmuuttaja? Ajankohtaisia ja tarpeellisia kysymyksiä mietittäväksi juuri tänään.

-Tetta

toistamaata

Kuva: Kirjasampo.fi