Marjaneh Bakhtiari: Toista maata

”En halua tuntea olevani toista ylempi enkä toista alempi, sillä siinä on ylemmyyden alku”

Syksyn 2016 viimeisenä lukupiirikirjana oli Marjaneh Bakhtiarin Toista maata. Kirjan päähenkilöitä ovat Ruotsiin muuttaneet iranilaiset vanhemmat sekä heidän teini-ikäiset tyttärensä. Tytöt eivät ole ikinä asuneet Iranissa, ja vanhempi heistä haluaa välttämättä päästä käymään siellä. Kirjassa käsitellään terävästi ja ajoittain tragikoomisesti maahanmuuttoon ja ulkopuolisuuteen liittyvää problematiikkaa.

Kirjan alkuperäinen nimi, Kan du säga Schibbolet? viittaa Raamatun tarinaan, jossa säilyttääkseen henkensä piti pystyä lausumaan sana schibbolet oikein jolloin todisti, että kuului tiettyyn kansaan. Tämä ajatus, kielitaidon merkitys selviytymiselle, kulkee jonkinlaisena johtoajatuksena halki koko kirjan. Kielitaito on avain sisäpiiriin. Voidakseen kuulua täysipainoisesti johonkin yhteisöön, täytyy olla yhteinen kieli. Jos kielitaito on puutteellinen, jää väkisinkin jollain tavoin ulkopuoliseksi.

Monen lukupiiriläisen mielestä kirjan sivumäärä vähän hirvitti, ja tiivistämisen varaa olisi ehkä ollut. Kirjassa seurattiin usean eri henkilön elämää, ja tarinoiden moninaisuus olisi antanut aineksia vaikka useampaankin teokseen. Toisaalta kiiteltiin kieltä ja todettiin, että kääntäjällä on ollut melkoinen työ kääntää uskottavasti kaikki erilaiset dialogit suomen kielelle: teinien käyttämä kieli, huonosti ruotsia osaavien maahanmuuttajien kieli ja skånelainen puheenparsi.

Kirjaa pidettiin myös hieman TV-sarjamaisena. Näppärä ja runsas dialogi sekä osin karikatyyrimäiset hahmot toimisivatkin varmasti hyvin myös televisiossa tai näyttämöllä. Tekstissä viljeltiin paikoin viehättävän lakonista huumoria, ja kulttuurien välisissä kohtaamisissa olisi herkullisia aineksia sarjaan tai elokuvaan. Bakhtiarin edellinen romaani Mistään Kotosin onkin muokattu myös teatteriesitykseksi.

Parisan ja Baranin matkasta Teheraniin olisi mielellään luettu enemmän. Teheran näyttäytyi tytöille kovin erilaisena mitä he olivat etukäteen kuvitelleet. Sukulaisperhe oli hyvin toimeentuleva, ja serkun elämäntyyli herätti varsinkin Parisassa kateutta. Iranilaiselle serkulle Ruotsista tulleet sukulaiset taas näyttäytyivät hiukan maalaisina eivätkä ollenkaan niin muotitietoisina ja viileinä kuin hän oli kuvitellut. Tytöt pääsivät vilkaisemaan myös köyhien ihmisten asuttamaa kaupunginosaa, jossa vanhoillisempi Iran näytti kasvonsa.

Kirjassa tuotiin hyvin esiin ihmisten samanlaisuus kulttuurieroista huolimatta. Samankaltaisten asioiden kanssa painimme kaikki, mainittakoon vaikkapa sukupolvien välinen kuilu, itsetunto-ongelmat, murrosiän hankaluuden universaalius. Tekstistä nousi esiin ymmärrys ihmisenä olemisen vaikeudesta, asioiden loputtomasta monimutkaisuudesta. Asetelmia myös käännettiin päälaelleen, ja lukija saikin viritellä aivojaan uusiin asentoihin tuon tuostakin. Kiihkein maahanmuuttokriitikko oli perheen isä, itsekin maahanmuuttaja. Kouluttamaton bussikuski Åke oli kovin eri aaltopituudella korkeakouluja käyneiden maahanmuuttajien kanssa, jotka koulutustaan vastaavan työn puutteessa joutuivat ajamaan bussia.

Kielitaidon merkitys näkyi etenkin Abbasin perheen äidin, Noushinin, ja isoäidin kohdalla. Noushin osasi ruotsia jonkin verran mutta ei riittävästi tunteakseen itseään kotoisaksi Ruotsissa. Hänen identiteettinsä oli lasten syntymän myötä pelkistynyt kotiäidiksi ja maahanmuuttajaksi, vaikka aiemmassa elämässään hän oli ollut yhteiskunnallisesti aktiivinen ja ulospäin suuntautunut henkilö. Isoäiti puolestaan oli lähes täysin eristäytynyt suurelta osin juuri kielitaidon puutteen vuoksi. Perheen isä taas osasi ruotsia täydellisesti, ja toimi opettajana yliopistolla. Hän joutui kuitenkin ongelmiin liiallisen maahanmuuttokriittisyytensä vuoksi ja joutui eroamaan tehtävistään. Täydellisestä kielitaidostaan huolimatta isä ei kuitenkaan onnistunut soputumisessaan niin hyvin kuin olisi toivonut.

Kirjan ”aluttomuudessa ja loputtomuudessa” nähtiin analogia elämään: elämä ei kulje suoraviivaisesti yhdestä pisteestä toiseen, vaan on täynnä arvaamattomia tapahtumia. Ihminen elää keskellä enemmän tai vähemmän sekavaa ja hämmentävää kudosta, jossa kukin parhaansa mukaan yrittää selviytyä. Elämä menee omia polkujaan ihmisen voimatta lopulta hallita sitä kovinkaan paljon. Tämä voi olla sekä ahdistava että lohdullinen ajatus riippuen näkökulmasta.

Vahvuutena kirjassa pidettiin sitä, että se toi esiin monia näkökulmia maahanmuuttoon. Kenen tulisi sopeutua ja mihin? Välillä unohdetaan, että sopeutuminen on kaksisuuntaista, myös kantaväestön pitäisi pystyä sopeutumaan uusiin tulokkaisiin. Millä tavoin sopeutua uuteen yhteisöön niin ettei samalla liikaa kadottaisi omaa entistä itseään? Onko ylipäänsä mahdollista sopeutua ”täydellisesti” ja onko tällaisen tavoittelu edes tarpeellista? Milloin maahanmuuttaja lakkaa olemasta maahanmuuttaja? Ajankohtaisia ja tarpeellisia kysymyksiä mietittäväksi juuri tänään.

-Tetta

toistamaata

Kuva: Kirjasampo.fi

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s