Edwidge Danticat: Näen, muistan, hengitän

Haitilais-amerikkalaisen Edwidge Danticatin esikoisromaani Näen, muistan, hengitän (1999, alkukielellä julk. 1994) on rankka, mutta silti palkitseva lukukokemus. Se on tarina Sophie-tytöstä, joka 12-vuotiaana muuttaa kotimaastaan Haitista äitinsä luo New Yorkiin. Kyseessä ei ole kuitenkaan perinteinen siirtolaiskuvaus, vaan tarina haitilaisuudesta, äideistä ja tyttäristä, naiseudesta, taikauskosta ja perinteistä. Danticatin Haiti on värikäs, taikauskoinen, väkivaltainen, köyhä ja silti myös kaunis. Tässä kirjassa miehet ovat statisteja ja jo kirjan omistuskirjoitus kertoo, mistä on kyse:

”Haitin rohkeille naisille, isoäideille, äideille, tädeille, siskoille, serkuille, tyttärille ja ystäville, tällä rannalla ja muilla rannoilla. Olemme kompastelleet, mutta emme kaadu.”

Päähenkilö Sophie on syntynyt väkivaltaisen raiskauksen seurauksena. Tuntematon mies on raiskannut Martinen tämän ollessa 16-vuotias. Tapahtuma on jättänyt elinikäiset arvet Martinen sieluun. Hän elää unissaan tapahtumasarjan uudelleen joka yö. Tytär Sophie muistuttaa miehestä, jonka kasvoja Martine ei koskaan nähnyt.

Haitilaisille tyttären neitsyys on arvokas asia, jonka varassa lepää sekä tytön että koko suvun kunnia. Perinteenä on, että äiti ”testaa” päivittäin, onko teini-ikäinen tytär edelleen neitsyt. Myös Martine alkaa testata Sophieta ja käytännössä tekee tyttärelleen seksuaalista väkivaltaa. Tätä on vaikea ymmärtää. Äidit tekevät tyttärilleen saman, mitä heille on tehty siitäkin huolimatta, että kokivat sen itse aikoinaan traumaattisena. Miksi sukupolvesta toiseen naiset tekevät pahaa toisilleen, omille tyttärilleen? Miksi perheen kunnia riippuu naisen ns. koskemattomuudesta?

Sophien ja Martinen välit rikkoutuvat kun tytär ei enää läpäise testiä. Sophie lähtee miesystävänsä matkaan, menee tämän kanssa naimisiin ja saa oman tyttären. Avioelämä ei kuitenkaan ole auvoista. Sukupolvien ketjussa tehdyt ja koetut traumat elävät myös Sophiessa. On aika kohdata menneisyys Haitissa.

Lukupiiriläisten mielestä yksi kirjan keskeisiä teemoja on vapaus. Vapaus perinteistä, vapaus menneisyydestä, vapaus yhteisöstä. Kun Martine muuttaa Yhdysvaltoihin, hän pakenee Haitin köyhyyttä ja väkivaltaa, muttei pääse siitä kuitenkaan eroon. Hän haluaa epätoivoisesti tyttärelleen paremman elämän, mahdollisuuden kouluttautua ja päästä eteenpäin elämässä. Martinelle Yhdysvallat on täynnä mahdollisuuksia, lupauksia paremmasta. Kirjassa ainoastaan sivutaan Martinen ja Sophien amerikkalaista elämää. Kerrotaan, että he pysyttelevät erossa kantaväestöstä, asuvat haitilaisten asuinalueella ja Sophie käy haitilaista koulua. Sophielle naureskellaan, koska hän puhuu englantia haitilaisella korostuksella. Muuten amerikkalaisen ja haitilaisen kulttuurin yhteentörmäyksistä ei juuri puhuta.

Vaikka romaanissa käsitellään rankkoja aiheita ja väkivaltaa, niillä ei mässäillä. Teksti on helppolukuista ja yksinkertaista. Suomalaiselle lukijalle Haiti on todennäköisesti tuntematon maa, viittaukset Haitin epävakaaseen historiaan saavatkin kaivamaan lisätietoa netistä. Danticatilta on suomennettu myös toinen romaani Veressä viljava maa, joka kertoo haitilaisten siirtotyöläisten joukkomurhasta vuonna 1937. Karibianmeren saarivaltioiden kirjallisuutta käännetään valitettavan harvoin suomeksi, mutta  ainakin antigualais-amerikkalaisen Jamaica Kincaidin Katoava paratiisi on julkaistu vuonna 1986 sekä nicaragualaisen Gioconda Bellin Asuttu nainen vuonna 1990.

-Heidi

danti

Kansi: Kirjasampo.fi

 

Mainokset

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s